Kolme suomenhevostammaa viettää talvipäivää kotitarhassaan Etelä-Karjalassa. Tänään niille tarjotaan välipalaksi joulukuusta.

– Hevoset syövät melkein koko kuusen. Jäljelle ei jää muuta kuin runko ja siitäkin kalutaan vielä kuoret, sanoo hevosten omistaja, yrittäjä Anna Mennola Onnenhevoset Oy:sta.

Mennola arvelee, että useimmilla hevostalleilla otetaan koristeista riisutut joulukuuset ilomielin vastaan. Toki kuusten tuomiseen tallille täytyy kysyä eläinten omistajan lupa.

Kuusten nakertelu on hevosille ajanvietettä. Samalla se vähentää niiden tarvetta pureskella aitauksen muita puuosia, kuten aidantolppia tai eläviä puita.

– Luonnossa ollessaan hevonen käyttäisi syömiseen noin kuusitoista tuntia vuorokaudessa, Mennola kertoo.

Hevonen söisi kanervaa, jäkälää, sammalta sekä mustikan ja puolukan varpuja.

Sama ei ole mahdollista tarhassa ulkoilevalle hevoselle, sillä suuri määrä rehuheinää yleensä lihottaa hevosta liikaa.

– Tällaisella muulla pureskeltavalla voi sen sijaan antaa hevosille mielekästä tekemistä, Mennola jatkaa.

Kuusella myös terveysvaikutuksia

Mennola syöttää hevosilleen havuja muulloinkin kuin joulukuusiaikaan. Pihapiirin harvennushakkuun jäljiltä hevosille on riittänyt kuusenrankoja pitkin syksyä.

– Monenmonta peräkärryllistä olemme rankoja hevosille vieneet.

Hevosyrittäjä Anna Mennola on tehnyt työtä hevosten parissa yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Hän on kiinnostunut luonnonkasvien käytöstä osana hevosten ruokintaa.

– Kuusta on vanhastaan pidetty jopa hevosten matolääkkeenä. En nykypäivänä pelkästään kuusen varaan matolääkitystä jättäisi, mutta kyllä kuusella tiedetään olevan terveyttä edistäviä ominaisuuksia.

Mennolan mukaan kuusen syömisestä on hyötyä hevosten hengitysteille, luustolle ja nivelille.

Kesällä nokkonen on yksi tärkeistä ravintokasveista.

Hevosten luonnonmukaiseen ruokintaan Mennola on perehtynyt muun muassa keräämällä perimätietoa vuosien varrella tapaamiltaan vanhemmilta hevosihmisiltä.

– Nykypäivänä hevosen ruokinta on muuttunut kovin yksipuoliseksi. Pääosa ravinnosta on viljeltyä heinää, joka sisältää yleensä vain muutamaa kasvilajia. Lisärehu on usein teollisesti valmistettua.

Luonnonoloissa elävän hevosen ruokavalio olisi monipuolisempi. Esimerkiksi metsälaitumilla ja luonnonniityillä laiduntaessaan hevosen suuhun päätyy monipuolisesti eri kasveja.

– Se söisi kanervaa, jäkälää, sammalta sekä mustikan ja puolukan varpuja niin pitkään, kuin niitä on saatavilla ennen lumen tuloa. Kesällä nokkonen on yksi tärkeistä ravintokasveista, Anna Mennola listaa.

Uuden elämänsä ensi töikseen Minna-Maaria Lax laittoi jalkaansa taitoluistimet. Ne olivat lumenvalkoiset, naisen jalkaan suunnitellut. Lax oli miehen ruumiissa. Tarpeeksi leveää lestiä oli hankala löytää.

Hän oli omistanut luistimet pitkään. Ne olivat pölyttyneet kaapissa viimeiset kaksikymmentä vuotta. Melkein yhtä pitkään kuin Lax itse.

Lax ei osannut luistella, mutta oli halunnut jäälle jo kauan. Siitä asti, kun hän pienenä poikana näki koulun tyttöjen piirtävän piruetteja jäähän liikuntatunnilla. Silloin elettiin 1970-lukua.

Minna-Maaria Lax oli tuolloin Markku-Pekka Antikainen, maatalon poika Siilinjärveltä. Hän olisi halunnut mennä tyttöjen mukaan luistelemaan, mutta se ei siihen aikaan sopinut.

Nyt Lax on yli viidenkymmenen. Hän ei vieläkään ole kovin hyvä taitoluistelija, mutta silti häntä voisi kutsua uranuurtajaksi.

Hän on ensimmäinen kilpailija, joka osallistui aikuisluistelijoiden epävirallisten MM-kilpailuiden miesten sarjaan, ja pukeutui mekkoon.

Pukeutumisellaan Lax on herättänyt keskustelua taitoluistelun patavanhoillisen sääntökirjan ajanmukaisuudesta. Kilpailusta toiseen hän on saanut virhepisteitä asunsa vuoksi.

Hän lienee myös ainoa yli viisikymppisenä luistelemisen aloittanut, jota valmentaa lajin Suomen mestari.

Lax nauttii luistelusta sydämensä kyllyydestä, vaikka kaikki eivät haluaisi nähdä häntä jäällä.

Rohkeus löytyy

Korkealta kantautuva jyrinä ravistelee maata Siilinjärvellä. Mitään ei näy.

Ääni lähtee Hornet-hävittäjistä, jotka ovat nousseet ilmaan Rissalan lentoasemalta. Sen kiitotie päättyy muutaman kilometrin päähän Laxin kotitilalta.

Kun Minna-Maaria oli nuori ja vielä Markku-Pekka, hän juoksi samalta kentältä lähteneitä MIG-hävittäjiä karkuun.

Nyt hän ei enää pakene. Ei ilmavoimia tai itseään.

Markku-Pekka Antikainen ei koskaan oppinut luistelemaan. Se ei johtunut siitä, ettei hän halunnut luistella. Hän vain sattui karsastamaan mailaa, joka oli otettava käteen kentälle mentäessä.

Kun hän oli 12-vuotias ja oppikoulussa, oli 1970-luvun puoliväli. Tuolloin pojat olivat jäällä vain pelatakseen jääkiekkoa. Antikaista kömpelöt hokkarit inhottivat.

– Jäin liikuntatilojen vessaan sovittamaan valkoisia taitoluistimia, jotka joku tyttö oli unohtanut sinne. Kokeilin niitä aika monta kertaa.

Antikainen turhautui, ja hänelle hankitut hokkarit “hukkuivat” aina johonkin. Antikainen pyysi muutaman ystävänsä kanssa, että luistelun voisi korvata hiihtämällä.

Opettaja suostui.

Varttuneemmalla iällä Antikainen keräsi rohkeutensa ja hankki itselleen taitoluistimet. Siihen kantti sitten loppuikin. Vuosikymmeniin hän ei uskaltanut laittaa luistimia jalkaan kenenkään läsnäollessa.

Lopulta vuonna 2006 Antikainen oli tehnyt päätöksensä. Hän aikoi tulla kaapista. Lapset olivat jo sen verran vanhoja, että ymmärtäisivät. Työurakin oli luotu. Elämä oli riittävässä tasapainossa.

Hän kertoi perheelleen sukupuoli-identiteetistään, jonka hän oli salannut pikkupojasta asti. Vaikka Antikainen periaatteessa hetero olikin, hän tunsi itsensä enemmän naiseksi ja aikoi tästä lähtien pukeutua sen mukaisesti.

Antikainen antoi itselleen uuden nimen: Minna-Maaria Lax. Sukunimi tarkoittaa ruotsiksi lohta. Se on jalokala, joka ui vastavirtaan kutemaan. Etunimi Minna tulee Canthilta, idolilta.

Avioliitto meni karille. Lapset lähtivät kotoa maailmalle. Töistä pystyi ottamaan vuorotteluvapaata.

Nyt ei ollut enää tekosyitä. Lax puhdisti valkoiset luistimet ja laittoi ne jalkaansa. Sen jälkeen hän ei ole halunnut ottaa niitä pois.

Luistelu sai jalkapöydät tuntumaan siltä kuin ne olisivat tulessa. Liekki oli syttynyt.

Mestari kohtaa noviisin

Viisi vuotta sitten Lax mursi ranteensa yrittäessään yksinkertaista hyppyä. Ne olivat hänen ensimmäiset taitoluisteluharjoituksensa. Hän olisi voinut lopettaa koko homman siihen.

Sen sijaan Lax vietti sairauslomansa katsoen Dancing on Ice -ohjelmaa televisiosta. Jäälle hän palasi heti, kun lääkäri antoi luvan.

Ehkä se oli juuri sisu, joka kiinnitti Elise Luovulan huomion.

Luovula, entinen Ahonen, oli aikanaan Suomen paras naistaitoluistelija. Nyt hän valmentaa Minna-Maaria Laxia.

Sitä ennen hän pysyi pitkään poissa jäältä. Hän oli pettynyt taitoluistelumaailmaan.

Luovula aloitti luistelemisen nelivuotiaana. Hän halusi jääprinsessaksi. Jo 11 vuoden iässä hän teki kilpailuissa kolmoishyppyjä. Nuorten MM-kilpailuissa hän esiintyi ensi kerran 13-vuotiaana.

Koulut hän kävi kesäisin, kun luistelu söi talvella kaiken ajan. Luovula harjoitteli huippuvalmentaja Peter Burrowsin opissa New Yorkissa. Palkintokaappi täyttyi pokaaleista.

Suomen mestaruuden Luovula nappasi 17-vuotiaana vuonna 1985. Hän oli noihin aikoihin ylivoimainen Suomessa.

Aikuisten MM-kisoissa Luovula pääsi jäälle Katarina Wittin ja muiden maailman parhaiden kanssa.

Minna-Maaria Lax ihaili tuolloin nuoren suomalaisen taitoja televisiosta.

Huipulla pysyminen vaati Luovulalta paljon uhrauksia. Treeneissä oli painettava monta tuntia päivässä. Aikaa ystäville oli vähän.

1980-luvun loppupuolella Luovulalle ilmoitettiin, että hänen uransa oli ohi. Luovula kertoo, että Taitoluisteluliitto ei enää halunnut päästää häntä edes sellaisiin kilpailuihin, joihin hänet oli kutsuttu. Kisoihin varatut lentoliput tuli palauttaa takaisin liitolle.

– Annoin koko nuoruuteni lajille. Sitten yhtäkkiä päätettiin, että ”no nyt sä voisit lopettaa. Olet niin vanha, kahdeksantoista.” Kyllä se kovaa on.

Ilman tukijoita taitoluistelun huipulla on mahdoton pysyä. Jääaika ja valmennus syövät melkoisesti rahaa, eikä harjoittelulta jää aikaa hankkia varoja itse.

Luovulasta tuntui, että järjestelmä petti hänet. Hän jätti taitoluistelupiirit kokonaan ja lähti lukemaan lakia.

Meni pitkään, ennen kuin Luovula sai intohimonsa lajiin takaisin. Sen palauttamisessa avitti luistelutaidoton maatalon isäntä Siilinjärveltä.

Operaatio Oberstdorf

Elise Luovula tapasi Minna-Maaria Laxin ensimmäistä kertaa kansalaisjärjestö Setan 40-vuotisjuhlaseminaarissa vuonna 2014.

Luovula oli tilaisuudessa kuuntelemassa. Minna-Maaria Lax oli kutsuttu paikalle puhumaan.

Lax kertoi yleisölleen siitä, mitä on olla viisikymppinen transihminen, joka harrastaa taitoluistelua, vaikka ei oikein osaa. Hän kertoi siitä, miltä tuntuu pukeutua mekkoon ja kilpailla miesten sarjassa.

Taitoluistelupiirejä voisi kuvailla vanhoillisiksi. Etenkin lajin kansainvälinen sääntökirja on sitä. Lajin pukukoodi rankaisi Laxia pistevähennyksin joka kerta, kun hän esiintyi mekossa.

Lax hakee taipuisuutta baletin avulla. Tässä ollaan Savonlinnan musiikki- ja tanssiopiston tunnilla. Opettajana Dãnut Cioatã.

Lax oli jatkuvasti katseen alla, mutta se ei tuntunut haittaavan häntä. Hän piti luistelusta niin paljon.

Puheensa lopuksi Lax ilmoitti, että hänen tavoitteenaan oli osallistua aikuisluistelijoiden epävirallisiin MM-kisoihin Saksan Oberstdorfissa vuonna 2018.

Luovula kuunteli hämmästyneenä. Laxhan oli vasta aloittanut luistelun. Yli viisikymppisenä.

Vuosikymmeniä luistelupiireistä ulkona ollut Luovula ei edes ollut tullut ajatelleeksi, että lajia voisi harrastaa myös aikuisiässä, ja että iäkkäille luistelijoille järjestetään omat kilpailunsakin. Hän ei ajatellut, että se voisi tuoda niin paljon nautintoa jollekulle.

Jokin Laxin puheessa tarttui häneen, se puhutteli ja herätteli.

Yhtäkkiä kaikki oli selvää: Hän halusi auttaa tuota kahelia. Oberstdorfiin mentäisiin, yhdessä. Eikä vuosi olisi 2018, vaan 2016.

Taidoton luistelija

Oli aivan sama, lähtisikö kisoihin kahden vai neljän vuoden valmistautumisella, Luovula ajatteli. Aikaa taitojen kartuttamiseen oli joka tapauksessa aivan liian vähän. Miksi siis odottaa?

Joka tapauksessa harjoiteltava olisi lujasti jo pelkän turvallisuuden vuoksi. Kaksikko aloitti valmistautumisen Oulunkylän tekojäällä joulukuussa 2014.

Laxin ensimmäinen ohjelma luisteltaisiin Euroviisuvoittaja Conchita Wurstin Rise like a phoenix -kappaleen tahtiin. Drag-artisti Wurst oli ravistellut viisumaailmaa edellisenä keväänä, ja Lax aikoi tehdä saman luistelupiireissä.

Alku ei luvannut hyvää. Vasta nyt Luovula tajusi, miten vähän hänen suojattinsa osasi.

– Olen kohdannut vain luistelijoita, joilla on käsitystä luistelemisesta. Sitä olettaa, että Suomessa kaikki osaavat luistella jotenkin, Luovula sanoo.

Nelipäiväisen luisteluleirin aikana Luovulan tunteet olivat vaihdelleet onnistumisen ilosta järkytyksen kautta epäuskoon.

Lax ei kerta kaikkiaan osannut luistella. Hän pystyi hädin tuskin kääntymään luistimilla takaperin. Raskaat harjoitukset painettiin loppuun väkisin.

Oli aloitettava aivan alusta.

– Taitoluistelu on kuin aakkoset. Kun opit riittävästi, pystyt kirjoittamaan erilaisia asioita. Minna-Maarian aakkosista puuttui vokaaleja ja konsonantteja, Luovula vertaa.

Mutta Lax yritti. Se teki vaikutuksen Luovulaan, joka oli ottanut oman nuorena hankitun luistelutaitonsa itsestäänselvyytenä.

– Tässä on ihminen, jonka suurin unelma on oppia luistelemaan. Miten joku voi haluta niin paljon oppia kaikkea tätä, Luovula ihmetteli.

Lax otti harjoittelun tosissaan. Hänen treenikirjanpitonsa mukaan vuonna 2015 harjoituskertoja kertyi reippaasti yli kolmesataa. Seuraavana vuonna määrä oli kasvanut lähes neljäänsataan.

Käytännössä Lax ei päivätyönsä lisäksi tehnyt muuta kuin harjoitellut. Pikkuhiljaa se alkoi näkyä jäällä.

Eddie the Eaglen jalanjäljissä

Laxia on kutsuttu taitoluistelun Eddie Edwardsiksi. Se on osuva vertaus.

Michael “Eddie the Eagle” Edwards oli ensimmäinen brittiläinen mäkihyppääjä olympialaisissa – ja epävirallisesti maailman huonoin lajissaan. Vuoden 1988 Calgaryn olympialaisiin hän pääsi, koska ketään muutakaan edustajaa briteillä ei ollut.

Korkeita paikkoja kammoksunut ja heikkonäköinen Edwards oli muita hyppääjiä reippaasti painavampi. Hän rahoitti harjoittelunsa itse työskentelemällä rakennustyömailla.

Calgaryn olympialaisissa huuru kerääntyi Edwardsin silmälasien paksuihin linsseihin, ja mies jäi viimeiseksi sekä pienen että suuren mäen kilpailuissa.

Niin olisi taatusti käynyt ilman huuruakin.

Kisojen jälkeen Kansainvälinen olympiakomitea muutti kilpailusääntöjään siten, että Edwardsin tasoisilla hyppääjillä ei olisi mahdollisuuksia päästä parempiensa joukkoon varastamaan huomiota.

Taidon puutteesta huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – Edwardsista pidettiin. Hän oli sympaattinen, itseironiaan kykenevä ja sinnikäs.

Altavastaaja Edwardsista tuli ilmiö jopa oman lajinsa ulkopuolella. Hänestä nauhoitettiin kappaleita ja tehtiin elokuva.

Vaikka Laxista ei vielä ole tehty elokuvaa, jonkinlaisena ilmiönä häntäkin voi pitää.

Mekko saapuu Saksaan

Jääkenttien Eddie the Eagle, eli Suomen Minna-Maaria Lax, levitti siipensä Euroopan ylle suunnitelmien mukaan Oberstdorfissa vuonna 2016. Valmistautuminen oli mennyt niin hyvin kuin se niistä lähtökohdista voi mennä.

Runsas harjoittelu näkyi Laxin kropassa. Hän taipui ja jaksoi aiempaa paremmin. Kaksikon mieli oli hyvä, mutta erään valmentajakollegan sanat ennen lähtöä kaihersivat Elise Luovulan mieltä.

– Hän sanoi, että on se hyvä, että lähdet Minna-Maarian mukaan, ja että varaudu, Luovula muistelee.

Luovula oli ottanut neuvon tosissaan, mutta varautuminen osoittautui sillä kertaa turhaksi. Reissu sujui hienosti, ja Lax sekä ihastutti että ihmetytti katsojia.

Miesten sarjassa naisten esiintymisasussa kilpaillut Lax otettiin avosylin vastaan. Hän on tiettävästi ensimmäinen, joka kilpailun historiassa on niin tehnyt.

Niinpä mikään ei valmistanut kaksikkoa siihen, mitä samoissa kilpailuissa tulisi tapahtumaan vuotta myöhemmin.

Tuonakin vuonna itse kilpailutilanne sujui mallikkaasti. Lax esitti Finlandiaksi ristityn esityksen Suomi 100 -hengessä. Yllään hänellä oli sinivalkoinen lyhyt mekko ja valkoiset luistimet.

Mekkoa ei miesten kilpailuissa saisi käyttää. Siitä rangaistaan pistevähennyksillä. Lax ei tästä ollut koskaan välittänyt, vaikka se näkyi joka kerta tulostaululla. Pistevähennyksistä huolimatta Lax voitti pronssia.

Mainiosti sujuneen kilpailun lisäksi hänen pioneerityönsä näytti kantaneen hedelmää. Kun vuotta aiemmin hän oli kilpailuiden ainoa transihminen, nyt naisten asussa kilpailevia miehiä oli jo kolme.

Kilpailun jälkeen edessä oli palkintojenjako. Palkintopalli oli viety jäälle, kentän keskelle. Lax ja Luovula odottivat seremonian alkua hyvillä mielin kaukalon laidalla.

Sitten urheilumaailma esitti välähdyksen menneisyydestä.

Häväistys jäällä

Laxin ja Luovulan eteen parkkeeraasi mies, joka ei lakannut huutamasta. Hän ei päästänyt tuoretta pronssimitalistia hakemaan palkintoaan.

– Hän oli selvä auktoriteetti, vaikka en tiennyt kuka hän oli. Hän oli hyvin hyökkäävä siinä kaikkien ihmisten keskellä ja kuullen, Luovula muistaa.

Tilanne oli niin omituinen, että kaikenlaiseen kohteluun tottunut Laxkin oli poissa tolaltaan. Hän koki tulleensa nöyryytetyksi ja lähti pukukoppiin.

Juristin koulutuksen saanut Luovula tiedusteli, mistä huutaja oli kimpaantunut. Kävi ilmi, että mekosta. Mies ei halunnut päästää Laxia kilpailuasussaan palkintopallille.

– Se keskustelu ei kuulunut enää tähän aikakauteen, Luovula sanoo.

Kävi ilmi, että mies oli korkealla Kansainvälisen luisteluliiton organisaatiossa. Toisin sanoen hänen natsansa riittivät tällaiseen temppuun.

Pukukopissa Lax sai tukea saksalaiselta kilpatoveriltaan Steffi (Stefan) Echenspergeriltä, joka voitti kilpailussa hopeaa. Lopulta kumpaakaan ei päästetty mitalikorokkeelle. Kaksikko katsoi kaukalon laidalta, kun voittaja sai palkintonsa.

– Se oli äärimmäinen loukkaus. Olen kykeneväinen vastaanottamaan kritiikkiä esimerkiksi luistelutaidoista. Kun mennään identiteettiin, se on pyhäinhäväistys, Lax kertoo.

Elise Luovulan mukaan taitoluistelupiirit ovat monin paikoin vanhoillisia, vaikka muutosta on tapahtunutkin.

– Minna-Maaria on varmasti muuttanut paljon taitoluistelukulttuuria niin Suomessa kuin Oberstdorfin kisojen kautta muuallakin, hän uskoo.

"En usko, että taitoluistelu toimii suunnannäyttäjänä"

Lax korostaa, että Suomessa hän ei ole törmännyt vastaavanlaiseen käytökseen. Myös Suomen Taitoluisteluliiton toiminnanjohtaja Outi Wuorenheimon mielestä kotimaassa asiat ovat hyvällä tolalla.

– Ihmisten suhtautuminen toisiin ihmisiin on mun mielestä todella hyvää. Täällä on totuttu siihen, että meitä on erilaisia. Kansainvälisen liiton sääntötaso on sitten eri juttu.

– Jos sitä katsotaan, niin kyllä: Laji on hyvin konservatiivinen, Wuorenheimo sanoo.

Wuorenheimo tuntee Oberstdorfin tapahtumat hyvin. Hänen mukaansa kyseessä oli järjestäjän moka.

Kansainvälisen taitoluisteluliiton säännöt eivät estä palkinnon hakua mekossa. Koska kyseessä on kansainvälinen kilpailu, mutta ei virallinen arvokilpailu, palkinto olisi pitänyt voida hakea vaikka verkkareissa.

Jos kyseessä olisi ollut virallinen arvokilpailu, kuten esimerkiksi olympialaiset, tilanne olisi ollut toinen. Silloin palkinto olisi pitänyt hakea kilpailuasussa. Kilpailuasun puolestaan olisi pitänyt olla sääntöjen mukainen, mikä olisi estänyt korokkeelle astelemisen mekossa.

Yleisesti ottaen Wuorenheimo pitää tärkeimpänä, että puku on turvallinen ja tukee esitystä. Vaate ei saisi olla itseisarvo.

Tällä hetkellä tilanne on Wuorenheimon mukaan se, että Kansainvälisen luisteluliiton alaisissa kilpailuissa mekkoon pukeutuva mies herättää lähinnä ihmetystä.

– Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä (mekossa esiintymistä) vastaan, mutta olen järjestämässä kisoja näillä säännöillä. Se on ihan sama mitä mieltä minä olen.

YK:n ihmisoikeuksien julistus kieltää syrjinnän ja korostaa ihmisten yhdenvertaisuutta. Wuorenheimo myöntää ristiriidan kilpailusääntöjen ja julistuksen välillä.

– Jos se on sääntö, niin sitten laitetaan kättä lipalle, kunnes sitä muutetaan. En ota kantaa, ovatko säännöt oikein vai väärin.

Pitäisikö kilpasarjoja sitten olla naisten ja miesten lisäksi myös muunsukupuolisille? Wuorenheimo uskoo, että vaikka vastaus kysymykseen lopulta olisikin kyllä, muutos ei ole tapahtumassa lähiaikoina.

– En usko, että taitoluistelu toimii suunnannäyttäjänä tässä asiassa.

Laxia Wuorenheimo kuvailee “hienoksi taistelijaksi, joka vie lajia eteenpäin”.

– Maailma on muuttumassa, mutta se muuttuu valitettavan hitaasti.

Todelliset asenteet paljastuvat, kun pintaa raaputtaa

Suomessa urheiluun liittyvä häirintä on tyypillisesti sanallista. Se on vähättelyä, homottelua, loukkaavaa puhetta ja huonoja vitsejä väärässä paikassa.

Näin kertoo tutkija Marja Kokkonen. Hän on Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan lehtori ja urheilupsykologi. Kokkonen on ehkä parhaiten perillä siitä, minkälaista syrjintä urheilun ja harrastamisen yhteydessä on.

– Syrjivä puhe ei rajoitu vähemmistöihin, se ei katso seksuaalista suuntautumista tai sukupuolta. Ihan heteropikkupojat joutuvat homottelun kohteeksi. Myös aikuisten homottelemiksi.

Aihetta on Suomessa tutkittu vähän. Kokkonen työstää parhaillaan kolmivuotista tutkimushanketta, josta on tulossa maan laajin. Koossa on jo noin puolentoista tuhannen ihmisen kokemuksia häirinnästä ja syrjinnästä.

Mikä tilanne Kokkosen mielestä on taitoluistelupiireissä?

Ensimmäisenä hän huomauttaa, että ei tunne lajipiirejä kovin syvällisesti. Hän myös sanoo, että Suomessa luisteluväki on tehnyt hartiavoimin töitä syrjinnän poistamiseksi.

Konservatiivisia piirteitä on silti edelleen runsaasti. Selkeimpänä esimerkkinä Kokkonen nostaa esiin pukukoodin.

– Naiset saavat valita luistelevatko he housuissa vai hameessa. Miesten sarjassa rokotetaan, jos he eivät luistele housuasussa. Pidän sitä täysin epätasa-arvoisena, Kokkonen sanoo.

Syrjintään liittyvät lait kiristyivät Suomessa vuosina 2014–2015. Kokkonen toivoo, että lakiuudistuksen vaikutus näkyy tulevaisuudessa syrjinnän ja häirinnän vähentymisenä. Hänen äänestään kuitenkin kuuluu skeptisyys.

– Olen havainnut, että kun ihmisiä jututtaa tarpeeksi kauan, pinnan alta paljastuu, että asenteet eivät olekaan niin sallivia. Ihmiset ovat aiempaa tietoisempia siitä, että kuuluu sanoa, että erilaisuus on mahtava juttu.

Seuraavaksi Xenan sotisopaan

Minna-Maaria Lax ei ole antanut yhden huonon kokemuksen masentaa. Hän kiertää kilpa-areenoita yhdessä Elise Luovulan ja muiden tukijoidensa kanssa milloin Egyptin kuningatar Nefertitinä, milloin elämäänsä kyllästyneenä itämaan geishana.

Seuraavaksi hänestä rakennetaan amatsonien amatsoni, soturiprinsessa Xena.

Ehkä ilmapiiri on jo muuttunut. Laxin mukaan häntä ei enää kuluvalla kilpailukaudella ole rangaistu mekon käytöstä kotimaan kilpailuissa.

Lax laskee, että hän on yhteensä kahdeksasta kilpailusta saanut yhden pisteen miinusmerkinnän ainoastaan kerran. Ehkä vakiokasvoon ja tämän asusteisiin on jo tuomaristossa totuttu.

Asia on tapetilla myös Olympiakomiteassa, joka valmistelee parhaillaan suosituksia, joilla trans- ja muunsukupuolisia saataisiin paremmin kannustettua mukaan urheilemaan.

Lax itse vähättelee pioneerityötään lajin parissa.

– Enhän minä edusta mitään suurta uutuutta. Mitä olen kuullut ja lukenut, huipputasoltakin löytyy kavereita, jotka olisivat voineet lähteä vaikka hameessa luistelemaan.

Kukaan ei kuitenkaan tehnyt niin ennen Laxia.

– Ei se aina kaikkien pirtaan käy, kun haastetaan vakiintunutta sukupuolikäsitystä. Toivon tietysti, että asiat muuttuvat, mutta mie en anna periksi. Se on ihan selvä.

Muutosta odotellessa Siilinjärven kotitilalla riittää lunta kolattavaksi ja peltoa kynnettäväksi.

Onko sinua vähätelty, kiusattu tai vaikkapa homoteltu vain harrastuksesi tai ulkonäkösi vuoksi? Tai onko sinulle niin, että olet sortunut jakamaan tuomioita ulkokuoren perusteella? Ylen A-studio kerää kokemuksia arkipäivän erilaisuudesta ja siitä johtuvasta syrjinnästä.

Voit kertoa tarinasi esimerkiksi alla olevaan kommenttikenttään. Voit myös lähettää kokemuksesi sähköpostilla osoitteeseen a-studio@yle.fi tai suoraan toimittajalle osoitteeseen jaakko.mantymaa@yle.fi.

Minna-Maaria Laxista kertova dokumentti esitetään Ylen A-studiossa maanantaina 7.1.

6.1.2019 klo 19:28 - Keskustelu aiheesta oli auki määräajan. Kiitos kommenteista!

Imatran keskustan reunamalla virtaa pakkaspäivänä leveä Vuoksi-joki. Virtaus on niin voimakas, ettei joki jäädy edes talven kovimmillakaan pakkasilla.

Vuoksi alkaa Saimaasta ja laskee Venäjälle aina Laatokkaan saakka. Suomen puolella tästä yli 150 kilometriä pitkästä joesta on vain runsas 10 kilometriä.

Aikanaan valtoimenaan virrannut Imatrankoski oli niin valtava, etteivät edes lohet päässeet siitä yli. Nyt paikalla oleva Fortumin Imatrankosken voimalaitos on Suomen suurin vesivoimalaitos.

Vuonna 1929 valmistuneen padon alapuolelle jäi kuitenkin elämään pieni, mutta sitkeä taimenkanta. Se pystyi lisääntymään harvoissa pienissä puroissa, joita on Imatrankosken voimalaitoksen ja muutaman kilometrin päässä olevan, mutta Venäjän puolella sijaitsevan toisen voimalaitoksen välissä.

Kun koski vielä humisi, oli sen viereen rakennettu pieni ränni, jota pitkin uitettiin tukkipuita kosken ohi. Tätä vanhaa käytöstä poistettua ränniuomaa hyödynnettiin osittain, kun Imatrankoskelle rakennettiin padon yläpuolelta alajuoksulle johtava kaupunkipuro. Varovaisena ajatuksena oli, että taimenet saattaisivat löytää puron ja tulla siihen kutemaan.

Kaupunkipuro valmistui vuonna 2014, ja nyt tutkijat ovat kuin ällikällä lyötyjä. Purosta kehittyi ennätysnopeasti mainio kutupaikka taimenille ja uintipaikka muillekin kaloille.

– Siitä on tullut tosi mahtavia tuloksia. Kaikki me jotka olemme olleet puroa tutkimassa, olemme tosi yllättyneitä, miten hyvät ne tulokset ovat, sanoo erikoistutkija Saija Koljonen Suomen ympäristökeskuksesta.

Erinomaiset olosuhteet

Imatran kaupunkipuro on pituudeltaan noin kilometrin mittainen. Leveyttä sillä on parisen metriä, paikoin jopa viisi. Kun puro valmistui, pyrittiin siitä tekemään mahdollisimman luonnonmukainen.

Puron pohjalle alkoikin kertyä kasvillisuutta, ja monet hyönteiset ottivat sen munimispaikakseen. Tämä alkoi houkutella paikalle myös taimenia, sillä ne syövät mielellään planktonia, pohjaeläimiä, hyönteisten toukkia ja veden pinnalle tulleita hyönteisiä.

– Kokonaisuudessaan kaupunkipurossa on taimenelle paremmat olosuhteet kuin luonnonpurossa, kertoo erikoistutkija Saija Koljonen.

Hyvät olosuhteet selittyvät sillä, että purossa ei ole taimenelle vihollisia eikä kamppailua elintilasta. Sen takia poikasilla on hyvät mahdollisuudet selvitä aikuisiksi.

Vuoksen taimenkanta oli pitkään uhanalainen, mutta nyt sen tulevaisuus näyttää hyvältä.

Palaa syntysijoilleen

Imatran kaupungin kalastusmestari Tomi Menna oli yksi niistä, jotka 2010-luvun alussa voimakkaasti ajoivat kaupunkipuron rakentamista Imatralle. Vastustus kaupunkilaisten keskuudessa oli suuri, vaikka merkittävä osa rahoituksesta saatiinkin paikallisen ely-keskuksen avustuksena. Nyt on aihetta hymyyn.

– Ensimmäiset taimenet löysivät tämän puron vuoden kuluttua puron valmistumisesta. Siitä se rupesi lisääntymään, ja nyt on tosi hyvin taimenta tässä purossa.

Taimenten elinkaari alkaa toteutua kaupunkipurossa itsestään, sillä kalastusmestari Tomi Mennan arvion mukaan viime lokakuussa puroon kutemaan nousseet taimenet ovat todennäköisesti syntyneet tässä purossa.

Tomi Menna kertoo, miten hän alusta asti uskoi taimenten löytävän kaupunkipuron. Siitä huolimatta hän on ällistynyt, että kaikki kävi niin äkkiä.

– Se vaan kertoo, miten suuri tarve tällä kaupunkipurolla oli, sanoo Menna.

Paitsi että kaupunkipurossa viihtyvät taimenet, on kaupunkipurosta tullut myös täysin uusi virkistyskohde Imatran Kruununpuistoon. Puron elämää on helppo käydä seuraamassa. Myös alueelle asennetut, paikallisesta historiasta ja kaupunkipurosta kertovat opastaulut ovat lisänneet parantamaan paikan viihtyvyyttä.

– Tavoitteet ovat toteutuneet juuri niin kuin ajateltiin, ja onhan tämä nyt ihan toisenlainen alue kuin silloin, kun tätä pusikkoa alettiin raivata, kertoo Tomi Menna.

Elintila kasvaa

Vuoksen taimen pysyy luonnostaan melko hyvin omalla alueellaan. Taimen kuuluu lohikaloihin, mutta Vuoksessa elävä taimen on varsin paikkauskollinen, eikä ole edes halukas vaeltamaan.

Lokakuussa taimen nousee puroon kutemaan. Poikaset kuoriutuvat seuraavan vuoden huhtikuussa ja jäävät sen jälkeen pariksi vuodeksi elämään puroon. Purossa ravinnoksi kelpaavat hyönteiset ja puron kasvit.

Kun taimen kasvaa ja siirtyy hyönteisravinnosta kalaravintoon, jättää se puron ja muuttaa elämään Vuoksen pääuomaan. Siellä se syö pääasiassa muikkua.

– Taimen kasvaa nopeasti ja tulee sukukypsäksi 3–4 vuoden ikäisenä. Sen jälkeen se lohikalojen tapaan palaa lisääntymään siihen samaan paikkaan, missä se on syntynytkin, kertoo kalastusmestari Tomi Menna.

Taimen vaatii kutupaikakseen sorapohjaisen puron. Veden tulee virrata myös soran läpi.

– Kutemisen onnistuminen vaatii hapekasta vettä läpi vuoden, ja se onnistuu vain tällaisilla virtapaikoilla, kertoo erikoistutkija Saija Koljonen Suomen ympäristökeskuksesta.

Tutkijoiden toiveena on, että aikuisiksi kasvaneet taimenet nousisivat joskus myös Imatrankosken padon yläpuoliselle osalle, jossa niillä ennen Tainionkosken voimalaitosta olisi iso elintila.

Voisi korvata lohiportaat ja kalatiet

Suomessa lukuisissa joissa kalojen luontainen liikkuminen on estynyt voimalaitospatojen takia. Esimerkiksi Pielisjoessa Pohjois-Karjalassa, Hiitolanjoessa Etelä-Karjalan Rautjärvellä ja Pohjois-Suomen Oulujoessa lohi ei pääse nousemaan kutupaikoilleen.

Imatran kaupunkipuron kaltainen ohituskaista voisikin olla yksinkertainen ratkaisu lohien liikkumiseen. Erikoistutkija Saija Koljosen mukaan on tärkeätä, että rakennettava puro on kokonaisuutena luonnonmukainen. Siinä pitää olla kasvillisuutta ja muutakin elämää.

– Pelkästään se, että rakennetaan vanhanaikainen kalatie tai lohiporras, josta lohet pääsevät ylös ja alas, ei ratkaise kovin paljon. Tällainen kaupunkipuron tyyppinen ratkaisi paljon, sillä siinä olisi koko elinkierto.

Koljonen uskoo, että Suomessa pystyttäisiin voimalaitospatojen viereen helposti rakentamaan purotyyppisiä ratkaisuja. Kun se rakennetaan tarpeeksi loivaksi, on kaikkien kalojen siitä helpompi kulkea.

– Mitä suurempi on voimalaitoksen putouskorkeus, siitä pitempi pitää puronkin olla. Ja mitä pitemmän matkan puron saa kulkemaan, sitä enemmän sinne voidaan rakentaa eliöille luontaista elinympäristöä.

Saija Koljosen mukaan Suomessa voimalaitosten ympärillä on yleensä paljon rakentamatonta seutua, joten niihin purot hyvin mahtuisivat. Kyse on Koljosen mukaan enemmänkin vanhakantaisesta ajattelusta, mikä on rakentamisen esteenä.

Energiayhtiö odottelee tuloksia

Vanhasta Imatrankoskesta on tällä hetkellä jäljellä vain vanha kuiva koskiuoma. Kaupunkipuro kulkee uoman ja voimalaitoksen välissä olevalla harjanteella Kruununpuistossa.

Imatrankosken voimalaitoksen omistaa energiayhtiö Fortum. Se on osaltaan ollut tukemassa kaupunkipuron rakentamista Imatralle.

Fortumin ympäristöpäällikkö Marja Savolaisen mukaan myös he keräävät suurella mielenkiinnolla kokemuksia Imatran kaupunkipurosta. Hän ei kuitenkaan suoralta kädeltä lähde lupaamaan, että niitä rakennettaisiin myös Fortumin muiden vesivoimaloiden yhteyteen.

– Kaikki voimalaitosten yhteyteen rakennettavat ohitusratkaisut ovat hyvin tapauskohtaisia. Periaatteessa Imatralla tehty kaupunkipuro voisi olla mahdollinen muuallakin.

Savolaisen mukaan Imatralle puro sopii hyvin, koska se on kaupunkiympäristössä ja sillä on samalla myös virkistyskäyttöä kaupunkilaisille. Imatran tapauksessa puroa puoltaa myös paikallinen taimenkanta, jota kaupunkipuro palvelee hyvin.

Jos tarkoitus on saada isoja määriä suuria lohia nousemaan, niin puro ei Savolaisen mielestä ole siihen paras ratkaisu.

Kalahissi Oulujoessa

Esimerkiksi Pohjois-Suomen Oulujoessa on kahdeksan voimalaitosta. Eteläisimmän Merikosken voimalaitoksen omistaa Oulun Energia, mutta muut seitsemän ovat Fortumin omistuksessa.

Merikoskessa on kalatie, jota kautta lohet pääsevät voimalaitoksen ohittamaan. Tosin matka kalatietä pitkin on lohille raskas, eivätkä kaikki siitä selviä tai edes löydä kalatielle.

Kun Merikosken kalatiestä selvinneet lohet sieltä tulevat seuraavalle Montan voimalaitokselle, otetaan kalat siellä erityisellä kalahissillä kiinni ja kuljetetaan tankkiautolla lisääntymispaikoille.

Lohiportaita tai kalateitä Fortumin Oulujoen voimalaitoksiin ei ole rakennettu, sillä Savolainen ei usko, että pienikantaiselle Oulunjoen lohelle olisi hyötyä erikseen rakennetuista kalateistä.

– Kalat eivät selviäisi monien kalaportaiden läpi ja riittävän moni kala ei pääsisi lisääntymisalueille. Tällöin kalapopulaatio ei kasvaisi suvun jatkamisen kannalta riittävän isoksi, sanoo Fortumin ympäristöpäällikkö Marja Savolainen.

Savolaisen mukaan tällä hetkellä lohien kuljettaminen Oulujoessa on paras ratkaisu, eikä suunnitelmissa ole tässä vaiheessa rakentaa seitsemään voimalaitokseen lohiportaita tai Imatran kaupunkipuron kaltaista ohituskaistaa.

Ruotsin Eldbäckenissä Eldforsenin voimalaitoksessa Fortumilla on hieman Imatran kaupunkipuroa vastaava biouoma. Sielläkin puroa käyttävät muun muassa taimenet.

– Keräämme kokemuksia Imatralta ja Edlbäckenistä. Imatran kokemukset ovat kyllä hyviä, sanoo Fortumin ympäristöpäällikkö Marja Savolainen.

Imatralle rakennettu kaupunkipuro tuli maksamaan kaikkiaan 788 000 euroa. Esimerkiksi Fortumin Montan voimalaitokselle rakentama kalahissi maksoi 2,6 miljoonaa euroa.

Lappeenrannan laulukilpailuissa ovat voittaneet naisten sarjassa sopraano Virva Puumala ja miesten sarjassa baritoni Jussi Vänttinen. He saivat molemmat palkinnoksi 10 000 euroa.

Toisen palkinnon, 7 000 euroa saivat sopraano Marika Hölttä ja tenori Jere Martikainen.

Kolmannen palkinnon, 5 000 euroa saivat sopraano Aurora Marthens ja Tiitus Ylipää.

Lappeenrannan laulukilpailut 2019 päättyivät jännittävään finaaliin loppiaisiltana 6. tammikuuta. Tuomariston puheenjohtaja, oopperajohtaja Lilli Paasikivi julkisti kilpailun tulokset myöhään sunnuntai-iltana.

Yleisön suosikki

Yleisö sai äänestää omaa suosikkiaan välierässä. Yleisön suosikiksi nousi kilpailun ainoa basso, myös kansanmusiikkipedagogiksi viulu pääaineena valmistunut 29-vuotias Henri Uusitalo.

Yleisön suosikki palkitaan taiteilija Arja Martikaisen designia olevalla keraamisella Pauli-norpalla.

Kilpailussa kuultiin kaikkiaan 29:ää laulajaa, joista yhdeksän selviytyi loppiaisillan finaaliin. Finaalissa lauloivat sopraanot Marika Hölttä, Alina Koivula, Annika Leino, Aurora Marthens ja Virva Puumala, mezzosopraano Irina Nuutinen, tenori Jere Martikainen, sekä baritonit Jussi Vänttinen ja Tiitus Ylipää.

Kilpailulla on nyt juhlavuosi, sillä ensimmäiset kilpailut järjestettiin 50 vuotta sitten.

Lisää Lappeenrannan laulukilpailusta Yle Klassisen sivuilta.

Imatran keskustan tuntumassa sijaitseva reilun 300 oppilaan Linnalan koulu tuli viime syksynä tiensä päähän. Sisäilmaongelmat olivat paisuneet niin suuriksi, että ainoa vaihtoehto oli etsiä koululle pikaisesti uudet tilat.

Katse kääntyi muutaman sadan metrin päässä olevan Imatran kaupungintalon ja sen vieressä olevan kulttuurikeskus Virran suuntaan. Vuonna 1970 valmistuneessa isossa kolmikerroksisessa kaupungintalossa olisi varmasti joutavaa tilaa koululaisille. Lisää tilaa löytyisi kaupungintalon viereisestä kulttuuritalosta. Siinä olivat äärellään myös kirjasto, musiikkiopisto, museo ja yli 500-paikkainen konserttisali.

– Suuri, suuri paikka. Kyllä täällä voi pari kertaa eksyä, huokaa Imatran Linnalan koulun 3E-luokan oppilas Maija Paananen.

Paanasen luokka on Imatran kulttuurikeskus Virran kolmannessa kerroksessa toimistotiloissa, jotka on väliaikaisesti muutettu luokkahuoneeksi..

– Toisaalta ei tämä ihan vieras paikka minulle ole, koska olen käynyt kirjastossa.

Kirjasto sijaitsee kulttuurikeskuksen toisessa kerroksessa vain yhden kerroksen alempana kuin Paanasen uusi luokka.

Paanasen luokan opettaja Soile Hietanen uskoo, että opiskelu sujuu oikein hyvin uusissa tiloissa, vaikka ne eivät ole koulutiloiksi alun perin tehtykään.

– Kyllä tällä porukalla varmasti pärjätään oikein hyvin.

Tiloja kaupungintalosta

Linnalan koulun yli 300 koululaisesta ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat jäivät Linnalan koulun lähistöllä Mansikkalassa oleviin tilapäisiin moduuleihin. Kolmas-, neljäs- ja viidesluokkalaiset asettuivat kulttuurikeskukseen ja kuudesluokkalaiset puolestaan kaupungintalolle.

– Kaupungintalolla oli toimistoja, joista purettiin väliseinät. Saatiin oikein hyvät tilat, kertoo Linnalan koulun vt. johtava rehtori Lasse Tiilikka.

Koulu toimii virkamiesten naapurina ainakin koko kevätlukukauden. Teknisen työn ja tekstiilityön luokkia kaupungintalolle ei erikseen rakennettu, vaan oppilaat käyvät käsityötunneilla läheisen ammattiopisto Sammon tiloissa.

Kaupungintalon ruokalaankaan oppilaat eivät pääse, sillä heille ruoka tuodaan kaupungin omasta keskuskeittiöstä.

– Kulttuuritalo Virran kahvion lähellä on ravintolatila, johon ruokailu on järjestetty, kertoo rehtori Lasse Tiilikka.

Huikeat näköalat

Aamulla kulttuuritalon alakerrassa parveilee jännittyneitä oppilaita ja opettajia. Periaatteessa kaiken pitäisi olla valmista kevätlukukautta varten, mutta toki aikansa kestää, että kaikki tavarat asettuvat paikoilleen ja ihmiset löytävät sujuvasti oikeisiin luokkiin.

Imatran kaupungintalon kolmanteen kerrokseen asettuvat Linnalan koulun 65 kuudesluokkalaista. Ada ja Erin ovat jo ottaneet tuntumaa uuteen luokkaan ja pitävät kovasti näkemästään. Erityisesti heitä miellyttää ikkunasta avautuva näky vuolaasti virtaavalle Vuoksi-joelle.

Myös Linnalan koulun vt. johtava rehtori Lasse Tiilikka on tyytyväinen kaupungintalon luokkatiloihin.

– Olemme kolmannessa kerroksessa Vuoksen puolella, josta avautuvat mahtavat näköalat joelle, rehtori Tiilikka kehuu.

Aivan kaupungintalon vieressä sijaitsevassa kulttuuritalossa sijaitsee myös Imatran pääkirjasto. Itse asiassa harvalla koululla on seinän takana niin täydellistä kirjastoa kuin Linnalan koulun oppilailla tulee tänä keväänä olemaan.

Opettaja Soile Hietanen uskoo, että kirjasto tulee olemaan ahkerassa käytössä. Siellä voi vaikka pitää oppitunteja.

– Kirjasto näyttää aivan mahtavalta paikalta pitää tunteja. Siellä on sellainen lukunurkkaus, jossa varmasti tullaan olemaan.

Myös historian ja kuvaamataidon tunneille saa uusien tilojen myötä helposti uutta tuntumaa, koska Kulttuuritalo Virrassa sijaitsevat myös sekä Imatran taidemuseo että Imatran kaupunginmuseo.

– Minä tykkään lukea, joten on kiva kun kirjasto on vieressä, tuumii 3.-luokkalainen Maija Paananen.

Imatran kaupungintalon väki saa ainakin siinä mielessä tehdä töitään rauhassa, että omaa välituntikelloa Imatran kaupungintalolle ei asenneta.

– Pillillä ja käsikellolla kilkutellaan oppilaat välitunneilta takaisin pulpettien ääreen, kertoo rehtori Lasse Tiilikka.

Lenskin aarian kaihoisat sävelet täyttävät olohuoneen hirsitalossa Hämeenlinnan keskustassa. Laulua kuunnellessa ei tarvitse ihmetellä, miksi Tuomas Katajala on tällä hetkellä kysytyin suomalainen tenori Euroopan oopperalavoilla.

Katajalan tie kansainväliseksi oopperatähdeksi poikkeaa tavanomaisesta. Ovet voivat aueta ilman menestystä suurissa laulukilpailuissa.

– Hain Mirjam Helin -laulukilpailuun, mutta en päässyt alkukarsinnasta läpi, Katajala muistelee puolentoista vuosikymmenen takaista pettymystä.

Jo saavutettu kilpailumenestys Jyväskylän, Tukholman ja Rooman astetta pienemmissä kilpailuissa ei silloin lämmittänyt, mutta tenorille myönnetty Martti Talvela -stipendi vuonna 2005 osoittautui kullan arvoiseksi. Se oli kiinnittänyt Savonlinnan taiteellisen johdon huomion. Kutsu kävi Taminon rooliin W. A. Mozartin Taikahuilussa vuotta myöhemmin.

Kilpailusaavutuksista merkittävimmäksi osoittautui välieräpaikka saksalaisessa Neue Stimmen -kilpailussa. Sieltä Kansallisoopperan silloinen johtaja Erkki Korhonen bongasi Katajalan ja tarjosi näytönpaikkaa Suomen ainoassa oopperatalossa.

Lisäksi olisi pitänyt ottaa osaa suomalaisittain merkittävään Lappeenrannan kansalliseen laulukilpailuun, mutta Katajala päätti toisin.

– Ajattelin, etten ammu itseäni jalkaan menemällä mukaan kilpailuun. Minulla oli jo isoja rooleja tiedossa, hän sanoo.

Ulkonäkö saattaa ratkaista

Nyt Katajala valloittaa Euroopan ja maailman oopperalavoja ilman, että hän olisi ensin menestynyt kansallisesti tai kansainvälisesti suurissa laulukilpailuissa.

Hän on yksi monista.

– Minulla ei ole mitään epäilystä siitä, etteivätkö erinomaiset laulajat päätyisi ammattinäyttämöille, osallistuivatpa he kilpailuihin tai eivät. Lahjakkaat laulajat löydetään aina, sanoo Suomen Kansallisoopperan taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi.

Silti kilpailut täyttyvät hakijoista.

Esimerkiksi toukokuussa järjestettävään kansainväliseen Mirjam Helin -laulukilpailuun hakijoita on ennätysmäärä. Hakemuksen jätti 475 laulajaa eri puolilta maailmaa.

Viikonloppuna päättyneessä Lappeenrannan kansallisessa laulukilpailussa oli Paasikiven mukaan enemmän hyviä laulajia kuin palkintopalleilla oli tilaa. Paasikivi oli Lappeenrannassa tuomariston puheenjohtajana.

– Totta kai kilpailumenestys on spotlight, minkä jälkeen työnantajat kiinnostuvat näistä nimenomaisista taiteilijoista. Kertoohan osallistuminen laulukilpailuihin jotain laulajan tasosta, mutta pitää olla paljon muutakin.

Kun valitset laulajia töihin Kansallisoopperaan, katsotko ansioluettelosta kilpailumenestyksen, ja vaikuttaako se päätökseen?

– On niin monia asioita, joiden pitää osua kohdalleen, jotta valitsemme laulajan mukaan tuotantoon, Paasikivi vastaa.

Katajalan mukaan oopperan tekeminen on visualisoitunut merkittävästi. Laulajien ulkonäköön kiinnitetään entistä enemmän huomiota.

– Kaksi kertaa on käynyt niin, että huipputaloissa johtaja on kutsunut mukaan produktioon, mutta lopulta ohjaaja ei ole halunnut minun näköistä kaveria lavalle. Johtajat ovat sentään kohteliaasti tarjonneet tilalle muita töitä.

Kilpailumenestyksen merkitys itsestä kiinni

Juhlapuheissa muistellaan laulukilpailuista kipinän uralle saaneita maailmantähtiä. Jorma Hynnisen ja Matti Salmisen taisto Lappeenrannassa 1969 – niin, muuan Kuningasbasso jäi Lappeenrannassa toiseksi kuten myös Lilli Paasikivi vuonna 1992.

Karita Mattilan voitto Lappeenrannassa 1981 oli alkusoittoa Cardiffin kansainvälisen laulukilpailun voitolle kahta vuotta myöhemmin.

Lappeenrannan voittajia ovat myös muun muassa sopraanot Soile Isokoski (1987) sekä Camilla Nylund ja Johanna Rusanen, jotka jakoivat ensimmäisen palkinnon vuonna 1996.

Nykyään kilpailut ovat kuitenkin vain osa urakehitystä. Mahdollisen menestyksen merkitys uralle on myös laulajasta itsestään kiinni.

– Oikea aika osallistua kilpailuun on silloin, kun tiedät, että pystyt hyödyntämään menestyksen tuomaa kysyntää. Pitää olla rahkeita ammattinäyttämölle ja opinnot sellaisessa vaiheessa, että töitä voi ottaa vastaan, Paasikivi toteaa.

Äänen lisäksi on oltava ainakin bisnesvainua, somenäkyvyyttä, pelisilmää, suunnitelmallisuutta ja riskinottokykyä. Lisäksi on löydettävä luotettava agentti.

Näiden rinnalla kilpailuvoitto on uralla pelkkä jäävuoren huippu, jota ilmankin voi pärjätä.

– Suuri kansainvälinen laulukilpailu varmasti auttaa uralla eteenpäin, mutta haastavinta on se valtava työmäärä, ylämäki, joka on itselläkin uraa tehdessä arkipäivää. Laulajan ura rakentuu niin monesta osa-alueesta, Katajala pyörittelee.

Töiden eteen on pidettävä verkostoja yllä ja osattava tehdä kauaskantoisia suunnitelmia.

– Pitää osata arvioida oma kehitys laulajana viiden vuoden päähän ja suunnitella mahdollisia rooleja sen mukaan. Lisäksi on pidettävä itsensä mielenkiintoisena koko ajan.

Todellinen ammattilaisuus mitataankin oopperatalojen lähettämissä uusintakutsuissa – ei niinkään yksittäisissä rooleissa, joita kilpailumenestyskin saattaa tuoda tullessaan.

Dana, Väinö ja Niilo aloittelevat hoitopäiväänsä trampoliinilla. Paikka on kaikille lapsille uusi, sillä kampus-päiväkoti on Lappeenrannassa auki vasta toista päivää.

Päiväkoti sijaitsee Lappeenrannan Skinnarilassa, teknillisen yliopiston yhdessä rakennuksessa. Se on tiettävästi Suomen toinen kampusalueella oleva päiväkoti. Touhula Hervannan Kampus avasi ovensa Tampereella alkuvuodesta 2018.

Aloite päiväkodista tuli yliopistolta.

– Me nähdään tämä palveluna opiskelijoille, yliopiston henkilökunnalle ja kaikille muillekin kampuksella olijoille, sanoo Lappeenrannan-Lahden teknillisen yliopiston HR- ja talousjohtaja Minna Sutela.

Idea päivähoidon tuomisesta kampusalueelle oli syntynyt Sutelan muistin mukaan jossain aivan tavanomaisessa keskustelussa. Mukana keskustelussa oli yliopiston rehtori Juha-Matti Saksa, joka innostui ja kehotti Sutelaa ottamaan pikaisesti yhteyttä Touhula-ketjun toimitusjohtajaan. Pian suunnitelmat olivatkin jo selvillä. Nyt avatussa päiväkodissa aiotaan painottaa kielten oppimista, tiedettä ja taidetta.

Lappeenrannassa varhaiskasvatuksessa on käytössä palveluseteli. Se tarkoittaa sitä, että perheet voivat valita lapselleen hoitopaikan kunnalliselta tai yksityiseltä puolelta. Esimerkiksi yksityisen Touhula-päiväkodin hoitomaksu on perheille täysin samansuuruinen kuin kunnan omassa päiväkodissa.

Lapset käyttävät ääntä eri tavalla

Päiväkotilaiset eivät ole Lappeenrannan kampuksen ensimmäiset lapset, sillä päiväkodin viereisissä tiloissa on jo reilun vuoden verran käyneet koulua alueen alakoululaiset.

Koululaiset siirtyivät yliopistolle sisäilmaongelmaisesta Skinnarilan koulusta. Lasten tulo yliopistolle herätti alkujaan vastustusta yliopiston ylioppilaskunnassa. Koululaisten pelättiin hankaloittavan opiskelijaelämää ja rikkovan työrauhaa. Yhteiselo on kuitenkin sujunut hyvin. Etenkin nyt, kun yliopiston opetusta ei enää ole samassa rakennuksessa lasten kanssa.

– Koululaisilla on erilainen tapa käyttää ääntä kuin opiskelijoilla. Myös volyymi on erilainen, kuvailee Minna Sutela.

Sittemmin keskustelua ja kompromisseja on tehty lähinnä lisääntyneen liikenteen vuoksi.

Kiinnostava työpaikka

Juuri avatun päiväkodin henkilökunta aloittaa portaittain, sillä lapsimäärän suhteen yksikkö on vielä vajaakäytöllä. Johtaja Susanna Kupiaksen mukaan päiväkoti täyttynee viimeistään syksyllä. Asiakkaina on kampuksella työskenteleviä perheitä, mutta myös muita alueella asuvia perheitä. Tämän linjan Touhula haluaa pitää jatkossakin.

Lastentarhanopettaja Jenna Tiikasalolle työpaikka kampus-päiväkodilla on hänen uransa ensimmäinen.

– Juuri sen vuoksi itse asiassa hain tätä työpaikkaa, että paikka vaikutti kiinnostavalta. Tämä ei ole ihan tavallinen päiväkoti.

Päiväkodin ensimmäisinä aukiolopäivinä lapset ja aikuiset tutustuvat toisiinsa. Moni lapsi vielä harjoittelee päiväkodin elämää oman vanhemman kanssa. Tiikasalon oma ryhmä tulee koostumaan päiväkodin vanhimmista lapsista, nyt ensimmäisinä päivinä ollaan pienellä porukalla kaikki yhdessä.

Yliopiston toiveissa oli heti alkuunsa kansainvälinen meininki myös päiväkodissa. Tätä aiotaan toteuttaa kielisuihkutuksilla.

– Painotamme kielten oppimista ja käytämme päivittäin englantia esimerkiksi lauluissa ja loruissa. Toiveissa on, että pääsemme lasten kanssa myös yliopiston tiloihin, sanoo lastentarhanopettaja Jenna Tiikasalo.

Yliopisto haluaa olla tiivis osa yhteiskuntaa

Lappeenrannan-Lahden teknillisen yliopiston pääaulasta lähtevät lattiaan liimatut värikkäät jalanjäljet. Niitä seuraamalla koululaiset löytävät tiensä omiin opetustiloihinsa rakennuksen syövereihin. Yliopiston takapihalla on aidatut ulkoilupihat koululaisille ja päiväkodin lapsille.

Kysymys siitä, miksi päiväkoti haluttiin kampukselle, on helppo.

– Yliopisto haluaa olla aidosti osa yhteiskuntaa ja kaupunkia. Yliopistolta ja ammattikorkeakoululta vapautuviin tiloihin toivomme muitakin yrityksiä, kertoo yliopiston HR- ja talousjohtaja Minna Sutela.

Lappeenrannan kaupunkikehityslautakunta on valinnut investointi- ja rahoitusasiantuntijan monitoimijäähallin ja sisäliikuntahallin valmistelutyöhön.

Molempien hankkeiden asiantuntijaksi valittiin SRV Rakennus Oy.

Monitoimiareenan sopimuksen hinta on 106 000 euroa ja sisäliikuntahallin 40 000 euroa.

Monitoimiareenahankkeen asiantuntijaksi oli SRV:n lisäksi toinenkin hakija, Sepos Oy. Sen tarjous oli hinnaltaan 114 000 euroa.

Sisäliikuntahallia koskien Lappeenranta sai vain SRV Rakennus Oy:n tarjouksen.

Lappeenrannan elinvoiman ja kaupunkikehityksen toimialajohtaja Pasi Leimi kertoo, että alan asiantuntijaorganisaatioiden markkina on pieni, ja Lappeenranta sai tarjousvaiheeseen liikkeelle parhaat asiantuntijat.

Mukana kokenut konsultti

SRV käyttää konsulttinaan urheilumarkkinoinnin asiantuntija Mika Sulinia, joka on ollut toteuttamassa muun muassa Helsingin Hartwall-areenaa ja parhaillaan käynnissä olevaa Tampereen kansiareenahanketta.

Asiantuntijan tehtävänä on etsiä Lappeenrannan kaupungille yhteistyökumppaneita suunnittelemaan, rahoittamaan ja toteuttamaan monitoimiareenaa ja sisäliikuntahallia.

Lappeenranta on asettanut SRV:n työlle odotuksia, kertoo elinvoiman ja kaupunkikehityksen toimialajohtaja Pasi Leimi.

– Käyttäjien tulee saada liikuntapalveluaikaa tai kenttäaikaa sekä sisäliikuntahallissa että monitoimiareenassa kohtuuhintaan. Toinen odotus on, että kaupungin käyttämä investointiraha tai osuus näiden hallien rakentamisessa olisi sillä tasolla, että kaupungilla on kyky ja mahdollisuus olla sitä rahoittamassa, Leimi kertoo.

Lappeenrantaan suunnitteilla olevan monitoimijäähallille on soviteltu erisuuruisia hintalappuja sijoituspaikasta riippuen. Halvimmillaankin hinnaksi on arvioitu lähes 37 miljoonaa euroa. Myös nykyisen jäähallin korjaus on nostettu uudelleen esille.

Voiko selvitystyön tulos olla, että uutta hallia ei voida rakentaa?

– Toki se on ihan mahdollista, mutta ei tietenkään toivottavaa. Silloin meillä on valtuuston päätös, että tutkitaan vanhan hallin peruskorjausvaihtoehto, Leimi sanoo.

Vuodenvaihteen rajanylitysliikenne Suomen ja Venäjän välillä on ollut hieman rauhallisempaa Kaakkois-Suomessa edelliseen vuodenvaihteeseen verrattuna.

Rajanylityspaikoilla kirjattiin 26. joulukuuta 2018 ja 8. tammikuuta 2019 välisenä aikana runsaat 350 000 rajanylitystä. Määrä on muutaman prosentin edellistä vuodenvaihdetta pienempi.

– Liikenne on ollut ennusteen mukaista, kapteeni Ossi Fonselius Kaakkois-Suomen rajavartiostosta kertoo.

Rajanylitysten määrä väheni lähes kaikilla Kaakkois-Suomen rajanylityspaikoilla. Ainoastaan Vainikkalassa rajanylitysten määrä kasvoi muutamalla prosentilla. Vainikkalan kautta kulkevat Suomen ja Venäjän väliset junat.

Vilkkaimpana päivänä kaikilla Kaakkois-Suomen rajanylityspaikoilla kirjattiin yhteensä noin 35 000 rajanylitystä. Vuosi sitten vilkkaimpana päivään rajanylityksiä oli 38 000.

Venäjältä Suomeen suuntautuva liikenne oli vilkkainta 3.–6. tammikuuta. Parhaillaan meneillään on paluuliikenne.

– Paluuliikenne jakautuu koko viikolle, Fonselius sanoo.

Viime vuonna yli 7 miljoonaa rajanylitystä

Kaakkois-Suomen rajanylityspaikoilla kirjattiin koko vuoden 2018 aikana 7 238 000 rajanylitystä.

Määrä on likimain samalla tasolla kuin vuonna 2017, jolloin rajanylityspaikkojen kautta tehtiin 7 213 000 rajanylitystä.

Vilkkainta oli Lappeenrannan Nuijamaan rajanylityspaikalla, missä kirjattiin viime vuonna lähes 2,7 miljoonaa rajanylitystä. Toiseksi vilkkainta oli Virolahdella sijaitsevalla Vaalimaan rajanylityspaikalla, missä kirjattiin 2,4 miljoonaa rajanylitystä.

Kaakkois-Suomen rajavartiosto valvoo myös Imatran ja Vainikkalan rajanylityspaikkoja sekä Parikkalan tilapäistä rajanylityspaikkaa.

Lisäksi kokonaisliikennemäärässä ovat mukana Lappeenrannan, Mikkelin ja Savonlinnan lentoasemien sekä Nuijamaan ja Lappeenrannan satamien matkustajat.

Tuontirajoitusten vaikutusta liikennemääriin seurataan

Venäjällä astui vuoden alussa voimaan aiempaa tiukemmat tuontirajoitukset. Niiden takia yksi henkilö saa viedä Venäjälle tullitta aiempaa vähemmän tavaraa.

Eteläkarjalaisista kaupoista kerrottiin aiemmin Ylelle, että muutoksen takia venäläisiä on käynyt huomattavasti odotettua vähemmän ostoksilla tammikuun alkupäivinä.

Rajavartiostossa seurataan uusien tuontirajoitusten vaikutuksia rajanylitysliikenteeseen. Kaakkois-Suomen rajavartiosto arvioi, että muutos lisää liikennemäärää rajanylityspaikoilla, kun tavaramäärä jaetaan useammalle ihmiselle.

– Venäläisillä on edelleen tarve viedä tavaraa. Erityisesti kuskaus voi näkyä Nuijamaan ja Vaalimaan rajanylityspaikoilla, kapteeni Ossi Fonselius sanoo.

Imatralla ja Lappeenrannassa toimivan Saimaan ammattikorkeakoulun tekniikan alan opiskelijalla on todettu tarttuva keuhkotuberkuloosi.

Kyseessä on alle 30-vuotias opiskelija, joka ei ole syntyjään kantasuomalainen.

– Hän on sairaalahoidossa, ja lääkitys on tehonnut hyvin, kertoo Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksoten tartuntataudeista vastaava ylilääkäri Sami Raasakka.

Terveysviranomaiset aloittivat Lappeenrannassa nopeasti toimet mahdollisten tartuntojen selvittämiseksi, jotta tuberkuloosin leviäminen voidaan estää.

Tuberkuloosille ajanjaksolla 1.9.2018–11.12.2018 altistuneet opiskelijat ja työntekijät on kartoitettu, ja heidät on kutsuttu tarvittaviin tutkimuksiin. Tartunnalle altistuneita on noin 50.

– Tutkimuksiin kuuluu keuhkokuvaus ja nuorimmilta otetaan lisäksi verikoe, kertoo Raasakka.

Asiasta on lähetty tiedote samalla kampuksella toimivien Saimaan ammattikorkeakoulun ja Lappeenrannan-Lahden teknillisen yliopiston opiskelijoille ja henkilökunnalle.

Tuberkuloosi paranee pitkällä antibioottikuurilla

Tuberkuloosi on hengitysteitse tarttuva sairaus, joka paranee hyvin lääkityksellä. Hoitoon kuuluu vähintään puolen vuoden mittainen antibioottikuuri.

Tauti tarttuu vain pisaratartuntana.

– Tauti voi olla oireettomana elimistössä jopa vuosikymmeniä, ja pullahtaa esiin, kun elimistön puolustuskyky jostain syystä häiriintyy, sanooRaasakka.

Keuhkotuberkuloosin tärkein oire on yli kolme viikkoa kestävä yskä, johon voi liittyä limaisuutta. Lisäksi voi esiintyä väsymystä, ruokahaluttomuutta, laihtumista, yöhikoilua, hengenahdistusta, kuumeilua ja veriyskää.

Muiden elinten tuberkuloosissa voi olla osittain samoja yleisoireita sekä kyseisen elimen ja sen toimintaan liittyviä oireita.

Suomessa todetaan vuosittain runsaat 200 uutta tuberkuloositapausta, joista alle kolmasosa on ympäristölleen tartunnanvaarallisia.

Etelä-Karjalassa tavataan vuosittain 6–8 tuberkuloositapausta, joista vain osa on ollut tarttuvia.

Otsikkoa korjattu 10.1.2019 kello 14.43: tarttuva tuberkuloosi. Otsikossa luki aiemmin tartuttava tuberkuloosi.

Liikennevakuutuskeskuksen Venäjä-asiantuntija Seija Väyrynen kuuli ulkomaalaisten autoilijoiden vaarallisesta käyttäytymisestä työmatkallaan Inarin Raja-Joosepissa pari vuotta sitten.

– Siellä oli revontulia ihastelevia kiinalaisturisteja, jotka pysäyttivät auton keskelle tietä ja sammuttivat valot, koska ne haittasivat valokuvaamista, Väyrynen kertoo.

Hän alkoi kysellä Lapin matkailuyrityksiltä lisää kokemuksia ulkomaalaisten kuljettajien käyttäytymisestä Suomen talvioloissa. Ilmeni, että auton parkkeeraamista keskelle tietä esiintyi jopa alueilla, joilla nopeusrajoitus oli sata kilometriä tunnissa. Revontulien lisäksi pysähdyksen syynä saattoi porojen katselu tai kartanluku. Jotkut ajoivat keskellä tietä.

– Autoilijat ovat myös ajaneet kelkkareiteillä tai hiihtoladuilla luullen ajavansa tietä pitkin.

Jotkut luulevat, ettei täällä voi edes liikkua muulla kuin maasturilla. Tomi Heikkilä

Osa kuljettajista ei osannut laittaa ajovaloja päälle, ja auton lämmityslaitteiden käyttö aiheutti pulmia.

– Ikkunoiden lämmitystä ei osattu käyttää, minkä takia ikkunat olivat huurussa ja näkyvyys nolla. Yksi huomio oli, että kannattaisi olla talvivaatteet mukana. Joku kesävaatteissa ajanut oli ilmeisesti päätynyt penkkaan.

Lumi on tuntematon käsite

Liikennevakuutuskeskus ja Liikenneturva ovat nyt laatineet matkailuyritysten kokemusten pohjalta ulkomaalaisille autoilijoille suunnatun ajo-ohjeen. Siinä muistutetaan oikeanpuoleisesta liikenteestä, lämpimien vaatteiden tärkeydestä ja puhaltimien pitämisestä päällä, jotta ikkunoista näkee ulos.

Noin vuosi sitten julkaistu ohjeistus muistuttaa myös Suomen nopeusrajoituksista ja vaikeista ajo-olosuhteista talvella. Sen suosiosta ei ole koottua tietoa, mutta viime aikoina Suomessa on tapahtunut useita ulkomaalaisten kuolonkolareita.

Oulussa viime vuoden lopulla tapahtuneessa onnettomuudessa kuoli venäläisperhe. Viime viikonloppuna puolestaan venäläinen kuljettaja ja kyydissä ollut lapsi kuolivat Sodankylässä.

Poliisin mukaan tänä talvena on sattunut myös onnettomuus, jossa kuoli Euroopan ulkopuolelta Suomeen muuttaneita ihmisiä. Kaikkiaan ulkomaalaiset ovat vuosittain osallisina 5-10 kuolonkolarissa.

Voi olla, että yritetään ajaa vähän kuin suomalaiset. Heikki Ihalainen

Poliisin mukaan etenkin Euroopan ulkopuolelta tulevien aiheuttamat kolarit johtuvat usein siitä, että kuljettaja ei huomioinut Suomen talvioloja.

– Lumi voi olla täysin tuntematon käsite ja liukkaus yllättää, eikä heillä välttämättä ole varaa ostaa uusia autoja. Sohjoinen keli oli selvä tekijä ainakin yhdessä viime aikoina sattuneista kuolonkolareista, toteaa poliisitarkastaja Heikki Ihalainen Poliisihallituksesta.

Ihalainen viittaa myös Liikenneviraston tilastoihin, joissa irakilaisten ja somalien aiheuttamat liikennevahingot ovat korkealla.

– Ulkomaalaisten osuus onnettomuuksissa kasvaa, kun keli on huono. Voi olla, että yritetään ajaa vähän kuin suomalaiset, mutta takana ei ole tarpeeksi pitkää ajokokemusta talvioloissa. Ei osata ajaa tai suhteuttaa nopeutta keliin.

Virolaiset kovimpia kaahareita

Vuonna 2017 ulkomaalaiset aiheuttivat noin 1700 liikenneonnettomuutta Suomessa. Poliisin mukaan määrä ei ole kovin huolestuttava.

Ylivoimaista kärkipaikkaa pitävät virolaiset. Liikennevakuutuskeskuksen tilaston mukaan virolaisten onnettomuuslukema oli lähes 800, kun perässä tulevilla Ruotsilla ja Venäjällä se oli 200-300 välillä.

Auto saattoi pyöriä siinä saman porukan käsissä. Kuski vaihtui, mutta oli aina kännissä. Heikki Ihalainen

Poliisin mukaan virolaiset ajavat usein ylinopeutta.

– Se on selvää piittaamattomuutta. Joitakin vuosia sitten oli isompi ilmiö, että virolaiset rakennustyöläiset ajoivat humalassa. Auto saattoi pyöriä siinä saman porukan käsissä. Kuski vaihtui, mutta oli aina kännissä, Ihalainen kertoo.

Ennakkotietojen mukaan venäläisten osuus kolareista pysyi viime vuonna suunnilleen samalla tasolla tai jopa väheni hiukan toissa vuodesta. Venäläisten ajotyyli sen sijaan on poliisin mukaan yleisesti ottaen parantunut takavuosista. Lisäksi he maksavat sakkonsa kuuliaisesti, koska muuten ei tule viisumia.

– Nyt venäläisten turistien määrä on vähentynyt, mutta he ovat itärajalla tapahtuvan valvonnan ansiosta myös paremmin kontrollissa kuin virolaiset, jotka voivat tulla rajan yli miten vain.

Igluja ja huskyjä

Ulkomaalaisille suunnattua ajo-ohjetta on jaettu muun muassa raja-asemille ja Lapin autovuokraamoihin. Se on käännetty seitsemälle kielelleä. Ainakin Lapissa ohjeistus on koettu hyödylliseksi, kun autoa vuokraavien kiinalaisturistien määrä on kasvanut. Kiinalaisella ajokortilla on saanut ajaa Suomessa viime vuoden helmikuusta lähtien.

– Jotkut luulevat, ettei täällä voi edes liikkua muulla kuin maasturilla. Että täällä on igluja ja huskyjä ja 20 senttiä lunta tiellä. Olemme panostaneet tosi paljon tiedottamiseen, kertoo Scandia Rovaniemen toimipistevastaava Tomi Heikkilä.

Asiakkaille kerrotaan auton luovutusvaiheessa, millainen ajotapa Suomessa on ja miten auton ilmastointi toimii. Heikkilän mukaan etenkin kiinalaiset kyselevät ohjeita jo ennakkoon sähköpostitse. Tiedottaminen on kantanut hedelmää.

– Tänä talvena ei ole ollut kuin pari tapausta, joissa auto on mennyt pahaan kuntoon. Aiempina vuosina niitä on saattanut olla jopa kahdeksan.

Kun joensuulainen ensihoitaja Tuomas Valtonen jokin aika sitten astui sisään asuntoon, johon oli hälytetty ambulanssi, vastassa oli puukolla uhkaileva mies. Valtonen pääsi työparinsa kanssa pakenemaan paikalta, ja avuksi kutsuttiin poliisit. Väkivalta tai sen uhka ovat läsnä jokaisessa työvuorossa.

– Sanallinen uhkailu on päivittäistä. Keskimäärin kerran kuussa meillä on tilanne, jossa käydään fyysisesti käsiksi. Sitäkin vakavampia tapauksia on muutama vuosittain, kertoo Valtosen työpari, ensihoitaja Vesa Parviainen Pohjois-Karjalan pelastuslaitokselta.

Väkivalta hoitotyössä lisääntyy vuosi vuodelta. Siitä kertovat esimerkiksi Työterveyslaitoksen Mitä kuuluu -työhyvinvointikyselyn tuoreet tulokset. Kysely toteutettiin viime vuonna Pohjois- ja Etelä-Karjalassa, Etelä-Savossa, Päijät-Hämeessä, Pohjois-Pohjanmaalla sekä Kainuussa. Kyselyyn vastasi kaikkiaan 24 000 sote-alan työntekijää.

Kaikista vastaajista 54 prosenttia kertoi kokeneensa väkivalta- ja uhkatilanteita työssä, kerrotaan Työterveyslaitokselta. Pohjois-Karjalan Siun Sotessa väkivallasta raportoi 60 prosenttia vastaajista. Joillakin toimialoilla kyselyn luvut ovat huomattavan korkeat: Siun Sotessa ikäihmisten kanssa työskentelevistä lähes 80 prosenttia ja pelastuslaitoksen henkilöstöstä 70 prosenttia oli kokenut väkivalta- ja uhkatilanteita. Seksuaalista häirintää asiakkaiden taholta oli kokenut 15 prosenttia vastaajista.

1500 ilmoitusta väkivallasta

– Luvut pitävät varmasti paikkansa, sillä meillä on samansuuntaista tietoa myös muista lähteistä. Siun Soten henkilöstö teki viime vuonna lähes 1 500 ilmoitusta väkivallasta Haipro-ilmoitusjärjestelmään. Kasvua edellisestä vuodesta on 14 prosenttia, sanoo Siun Soten työsuojelupäällikkö Mikko Simonen.

Ensihoitaja näkee työssään potilasväkivallan koko kirjon: vastassa voi olla sekava vanhus, harhainen mielenterveyspotilas tai aggressiivinen päihteiden sekakäyttäjä. Päihteet ovat mukana suuressa osassa väkivaltatilanteita, mutta joskus taustalla ovat myös somaattiset sairaudet. Esimerkiksi potilaan matala verensokeri, epileptisen kohtauksen jälkitila tai sydäninfarktin aiheuttama aivojen hapenpuute voivat selittää väkivaltaista käytöstä.

Hoitoalan työntekijät raportoivat väkivaltatilanteista aiempaa herkemmin. Käytännön tuntuma kuitenkin on, että väkivalta on selvästi lisääntynyt, ei pelkästään siitä ilmoittaminen. Viime vuosien selvitykset tukevat huomiota.

Suomen Ensihoitoalan Liiton kyselyssä viime vuonna yli 90 prosenttia vastaajista kertoi kokeneensa työssä väkivaltaa ja joka neljäs vastaaja oli joutunut pahoinpidellyksi. Reilu vuosi sitten Terveyden ja hyvivoinnin laitos teki kyselyn vanhuspalveluiden työntekijöille. Siinä kahdeksan kymmenestä vastaajasta oli joutunut ruumiillisen väkivallan kohteeksi.

– Väkivaltatilanteita on huolestuttavan paljon ja niiden kirjo on laaja. Lievemmässä päässä on huutamista ja haukkumista, ja vakavimmat tapaukset ovat työtapaturmia, joissa työntekijä loukkaantuu ja vammat vaativat sairaalahoitoa, Siun Soten työ suojelupäällikkö Mikko Simonen kuvailee.

Viime vuonna Siun Sotessa väkivalta aiheutti sairaanhoidon tarvetta 30 työntekijälle.

Nuoret naiset lähtevät alalta uhkien vuoksi

Työterveyslaitoksen johtava asiantuntija Tuula Oksanen on huolissaan valtakunnallisen Mitä kuuluu -kyselyn tuloksista.

– Väkivalta on sote-alalla selvä kuormitustekijä. Sitä kokevat erityisesti nuoret ja naiset, esimerkiksi lähihoitajat ja sairaanhoitajat. Se on huolestuttavaa nuorten työurien ja alalla pysymisen näkökulmasta, Tuula Oksanen sanoo.

Myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti asiaan kantaa uudenvuodenpuheessaan.

Väkivallan lisääntymiseen on monia syitä. Ensihoitaja Tuomas Valtosen mielestä päihteiden sekakäyttö aiheuttaa suuren osan väkivaltatilanteista ambulanssissa.

– Tuntuu myös, että viranomaisten kunnioittaminen on vähentynyt. Auttaja nähdäänkin uhkana, Valtonen sanoo.

Vanhustyössä väkivaltaa aiheuttaa usein potilaiden sekavuus. Pitkäaikaisosastoilla hoidettavat ovat aiempaa huonokuntoisempia. Kotihoidossa puolestaan työskennellään yksin, mikä myös kasvattaa väkivallan riskiä.

Kädet näkyvillä, älä tuijota

Väkivaltaa tuskin saadaan sote-alalta kitkettyä, toteaa työsuojelupäällikkö Mikko Simonen. Silloin ratkaisuksi jää tilanteiden ennakointi. Siihen Siun Sotessa pyritään kouluttamalla henkilökuntaa. Tähän mennessä noin viidennes henkilöstöstä on käynyt väkivaltatilanteita käsittelevän Avekki-koulutuksen.

– Tavoitteena on, että meidän henkilöstö osaa lukea uhkatilanteita etukäteen ja pyrkii rauhoittamaan tilanteen ennen kuin mitään tapahtuu. Ja kun tapahtuu, on tärkeää osata toimia niin, ettei kukaan vahingoitu, Mikko Simonen sanoo.

Pidä kädet näkyvillä, mutta ei puuskassa. Puhu selkeitä, lyhyitä lauseita. Kerro, mitä teet. Katso silmiin, mutta älä tuijota. Pysy rauhallisena. Varmista, että pääset tarvittaessa pois tilanteesta.

Muun muassa tällaisia perustaitoja Siun Soten turvallisuuskouluttaja Markus Haukka neuvoo ensihoitajille.

– Jos ihminen on sekava, sanat eivät mene läpi. Yli puolet viestinnästä tapahtuu kehon kielellä. Tärkeintä on pysyä itse rauhallisena, Haukka sanoo.

Vanhustyössä avainasia Haukan mielestä on, että hoitajat tuntevat potilaansa ja heidän tapansa. Jos vanhus vastustelee, kannattaa pohtia, voisiko pesun tai vaipanvaihdon siirtää rauhallisempaan hetkeen.

Uhkailuun turtuu

Väkivalta sote-alalla on myös resurssikysymys. Sitä voidaan ennaltaehkäistä niin, että hoitajia on työvuoroissa riittävästi. Erityisesti ilta- ja yöaikaan sairaalaosastoilla on yleensä pienempi miehitys, jolloin työntekijöiden asema on turvattomampi.

Ensihoitajat Tuomas Valtonen ja Vesa Parviainen tunnistavat väkivallan aiheuttaman kuormituksen.

– Uhkailuun tottuu, vaikka ei varmaan pitäisi. Useimmiten asiat puretaan työparin kanssa, mutta työpaikalla on myös mahdollisuus ohjattuun jälkipurkuun. Väkivallasta puhutaan selvästi enemmän kuin ennen, Vesa Parviainen sanoo.

Ensihoitolääkäri Toni Pakkanen on aloittanut puoli vuorokautta kestävän työvuoronsa Etelä-Karjalan keskussairaalassa Lappeenrannassa.

Anestesiologian ja tehohoidon koulutuksen saanut lääkäri vastailee ensihoitoyksiköiltä ja kotisairaanhoitajilta tuleviin puheluihin. Tietokoneen ruudulle piirtyy ambulanssista tuleva sydänkäyrä, jota Pakkanen vertaa aiempiin mittauksiin. Ensihoitaja saa lääkäriltä ohjeita, ja potilasta lähdetään kuljettamaan sairaalaan.

Työvuoronsa aikana ensihoitolääkäri lähtee itse hälytykselle puolenkymmentä kertaa. Vuoden aikana hälytyksiä tulee 1 500.

– Sydänpysähdys, aivoverenvuoto, myrkytys tai tajunnan menetys, listaa Toni Pakkanen tehtäviä, jotka saavat ensihoidon kenttäjohtajan ja ensihoitolääkärin syöksähtämään kentälle.

Erityisesti aivovammapotilaat ovat potilasryhmä, joiden hoitoennustetta ensihoitolääkärit pystyvät parantamaan, kun tehohoito viedään potilaan luo.

– Nämä ovat usein nuoria miehiä, jotka ovat jollakin moottoriajoneuvolla törmänneet johonkin. Tässä taistellaan aikaa vastaan, että saadaan heidät nopeasti neurokirurgin hoitoon, kertoo ensihoitolääkäri Toni Pakkanen.

Ensihoitolääkäri liikkuu Eksoten alueella ensihoidon kenttäjohtajan kanssa työparina.

– Aloitamme potilaan kotona samat hoidot, mitä tekisimme teho-osastolla, kertoo Pakkanen ensihoitolääkärin toiminnasta.

Ensihoitolääkäritoiminta laajenee Etelä-Karjalassa

Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksote aloitti ensihoitolääkäritoiminnan lokakuussa. Toiminnalla halutaan valmistautua parin vuoden kuluttua Kaakkois-Suomessa alkavaan lääkärihelikopteritoimintaan.

Tarkoitus on, että nyt Eksotella työskentelevät ensihoitolääkärit siirtyisivät lääkärihelikopteriin, mikäli se sijoittuisi Lappeenrantaan. Siihen he valmistautuvat tekemällä pari kertaa kuukaudessa työvuoron sekä Kuopion että Vantaan lääkärihelikoptereissa, jotta heillä säilyy kelpoisuus työskennellä lääkärihelikopterissa.

Tällä hetkellä ensihoitolääkäri päivystää arkisin, mutta toiminta laajenee keväällä ympärivuorokautiseksi, kun mukaan saadaan lisää lääkäreitä.

Harmaita pilviä

Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin haaveet saada lääkärihelikopteri Lappeenrantaan sai parisen viikkoa sitten ylleen epävarmuuden, kun Suomen hallituksen ministeriryhmä linjasi lääkärihelikopterin tulevan Lappeenrannan sijasta Kouvolan Uttiin. Vaikka lopullisen päätöksen asiasta tekee valtioneuvosto, pelkäävät alueen kunnat, ettei kopteria Lappeenrantaan saada.

Nämä ovat usein nuoria miehiä, jotka ovat jollakin moottoriajoneuvolla törmänneet johonkin.

Jos valtioneuvosto ei muuta Kaakkois-Suomen lääkärihelikopterin sijoituspäätöstä, merkitsee se Etelä-Karjalan maakunnan pohjoisosissa asuvien 39 000 ihmisen jäämistä eriarvoiseen asemaan kriittisen ensihoidon aloittamisessa. Ilman helikopteria lääkäri ei mitenkään ennätä kaukana asuvien potilaiden luo ajoissa.

Siksi muun muassa Eksote on tehnyt ministeriryhmän linjauksesta kantelun oikeusasiamiehelle ja pyytää myös oikeuskansleria valvomaan, että eduskunnan oikeusasiamiehen aiemmat linjaukset tasavertaisuudesta toteutuvat.

Myös maakunnan pohjoisosassa sijaitseva Parikkalan kunta on tekemässä oman kantelunsa, koska kopterin puuttuminen heikentää Parikkalan kunnan mukaan kaikkien alueella kriittisesti sairastuneiden tai loukkaantuneiden hoitoennustetta.

Pitkät välimatkat viivästyttävät hoidon aloittamista

Eksoten alueella A-luokan kiireellisille tehtäville lähtee usein kolme yksikköä.

– Aina lähetetään lähin yksikkö, maaseudulla vaikkapa palokunnan ensivasteyksikkö. Samanaikaisesti lähtee hoitoyksikkö eli ambulanssi ja kolmantena lääkäriyksikkö.

Etelä-Karjalan erikoisuus on pitkä ja kapea maakunta, jonka pohjoisosista kestää ajaa toista tuntia laajan päivystyksen sairaalaan Lappeenrannassa. Saman verran kuluu aikaa myös ensihoitolääkäriltä ajaa Pohjois-Karjalan rajalle, jonne Lappeenrannasta on matkaa noin 130 kilometriä.

– Usein potilasta lähdetään tuomaan sairaalaan ja me tulemme vastaan, mikä nopeuttaa hoidon aloittamista, listaa ensihoitolääkäri Toni Pakkanen.

Kokemukset liikkuvasta ensihoitolääkäristä ovat kuitenkin niin hyviä, ettei Eksote aio palvelua lopettaa, vaikka lääkärihelikoprteria ei Lappeenrantan tulisikaan. Lokakuussa alkanut toiminta on jo pelastanut ihmishenkiä.

– Me tulemme kehittämään ensihoitolääkäritoimintaa tuli kopteria tai ei, linjaa Eksoten toimitusjohtaja Pentti Itkonen.

Miesten pukukopissa näyttää olleen tarkkuusheittokilpailu. Käytetyt nuuskatyynyt vain eivät ole osuneet roskakoriin, vaan ovat lätsähdelleet pitkin lattiaa.

– Näky on varsin tavallinen aikuisten miesten harrastajaporukan jäljiltä. Siksi onkin harmi, jos sinne seuraavaksi pölähtää junnujoukkue, sanoo Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksoten hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen koordinaattori Aija Rautio.

Rautio on mielissään pesäpalloseura Imatran Pallo-Veikkojen avauksesta.

IPV on ensimmäisenä eteläkarjalaisena urheiluseurana sopinut Eksoten kanssa ehkäisevän päihdetyön yhteistyöstä.

IPV pyrkii kaikessa seuratoiminnassa eroon nuuskasta ja tupakasta. Tavoitteena on vaikuttaa niin eri-ikäisten pelaajien kuin yleisönkin asenteisiin.

– IPV:llä ei ole ongelmia nuuskan kanssa. Valistuksella pyrimme siihen, ettei niitä tulekaan, sanoo seuran puheenjohtaja Liisa Marsio.

Yhteistyö Eksoten kanssa toimii siten, että Eksote huolehtii valistuksesta silloin, kun sitä tarvitaan.

Nuuskaaminen yleistynyt 10 vuodessa huimasti

Nuuskaaminen ja jääkiekkoilijat on perinteisesti liitetty yhteen. Viime vuosina nuuskan käyttö on levinnyt pukukopeista koulujen pihoillekin.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL:n kouluterveyskyselyn mukaan vuonna 2008 noin kaksi prosenttia 15–17-vuotiaista suomalaisnuorista käytti nuuskaa päivittäin.

Kymmenessä vuodessa nuuskankäyttäjien kokonaismäärä on noussut huimasti, samoin erot nuuskan käytössä eri oppilaitoksissa opiskelevien kesken.

Vuonna 2017 10,3 prosenttia ammattikoululaisista käytti nuuskaa päivittäin. Peruskoulun 8.-ja 9.-luokkalaisista päivittäin nuuskasi 4,5 prosenttia ja lukion 1.- ja 2.-luokkalaisista 3,7 prosenttia.

"Nuuskan käyttöön ei ole tarvinnut puuttua"

Luulisi nuuskaamisen näkyvän urheiluseuroissakin. Valmentajat eivät kuitenkaan välttämättä nuuskaan törmää.

Saipan B-junioreja valmentava entinen liigapelaaja Ville Hämäläinen kertoo odotelleensa turhaan ensimmäisen nuuskapurkin takavarikointia.

– Yhtään nuuskaa en poikien huulessa ole nähnyt. Asiaan ei siis ole tarvinnut puuttua, sanoo Hämäläinen.

Hänen havaintojensa mukaan nuuskan käyttö jääkiekkopiireissä on viime vuosina selvästi vähentynyt.

– Urheilun vaatimustaso on noussut myös, sanoo Hämäläinen.

Hän arvioi, että pojat ovat sisäistäneet sekä seuran arvot että oman joukkueen säännöt. Saipalla on nollatoleranssi päihteiden käytön kanssa. Jokainen joukkue laatii myös omat sääntönsä ja huolehtii niiden noudattamisesta.

"Noista aineista ei ole urheilijalle mitään hyötyä"

Saipan junioripäällikkö Mikko Pylkkönen valmentaa alle 12-vuotiaita jääkiekkoilijoita.

– Heidän kanssaan en ole törmännyt nuuskan käyttöön, sanoo Pylkkönen.

– Kyllähän 2000-luvun alkupuolella kiekkopiireissä nuuskattiin ja tupakoitiin enemmän kuin nykyisin, hän sanoo.

Pylkkösen mielestä ehkäisevä päihdetyö on ilman muuta tarpeellista.

– Jääkiekkoliitto huolehtii meillä siitä. Liitto toimittaa materiaalia ja valistusta sekä pelaajille että heidän vanhemmilleen, sanoo Pylkkönen.

NST:n Jarno Vallen valmennettavat ovat 14–16-vuotiaita salibandyn pelaajia.

– En ole havainnut nuuskan käyttöä peleissä enkä harjoituksissa. Puuttuisin ilman muuta, jos tilanne sitä vaatisi. Noista aineistahan ei urheilijalle ole mitään hyötyä, sanoo Valle.

Fersent Yavuz esittelee käsiään. Käsivarret ovat täynnä arpia ja mustelmia. Taistelut jäljet ovat peräisin keittiöstä, tarkemmin sanoen puuhiiligrillistä, joka lämpiää miehen sanojen mukaan välillä neljäsataa-asteiseksi.

Turkkilaisen miehen ravintolassa lounas on lopuillaan, silti väkeä saapuu koko ajan tasaisena virtana.

Yavuz pistää essun vähäksi aikaa syrjään ja istahtaa pöytään salin puolelle. Ruokailijat tulevat taputtamaan miestä vähän väliä olkapäälle kiittääkseen ruoasta.

– Nurmijärveläinen kaverini nauroi käydessään Lappeenrannassa, ettei kellekään moikkailla niin paljon kuin minulle täällä keskustassa, yrittäjä Fersent Yavuz naurahtaa.

Mies on tullut tutuksi lappeenrantalaisille pitkäaikaisena ravintolayrittäjänä, jolla on ollut useita ravintoloita kaupungissa.

Yavuz tuli töihin Suomeen veljensä kebab-ravintolaan

Yavuz syntyi Etelä-Turkissa kurdialueella. Suomalaiset tulivat miehelle tutuksi 1990-luvulla, kun hän toimi nuorena poikana tarjoilijana Alanyassa. Hän työskenteli ravintolassa, jossa valtaosa asiakkaista oli suomalaisia.

– Suomalaiset olivat mukavia, ja sen takia halusin tulla tänne, Yavuz ynnää syitä Suomeen tuloon.

Suomeen muutto tuli mahdolliseksi vuonna 2001. Yavuzin isoveli oli muuttanut rakkauden perässä jo aiemmin Lappeenrantaan ja perustanut ravintolan. Hän tarvitsi lisää työvoimaa pizzeriaansa ja kutsui pikkuveljensä töihin.

– Siitä lähtien olen koko ajan tehnyt töitä, sanoo Fersent Yavuz.

Ravintola täynnä asiakkaita

Yavuzilla on Lappeenrannassa tällä hetkellä neljä ravintolaa, joista kolme on kebabia tarjoavaa ravintolaa ja yksi hienompi ravintola, Lalo.

– Halusin aina, että lapset saisivat käydä koulunsa Euroopassa, ja minä voisin työskennellä ja perustaa jopa ravintolan, Yavuz kertoo.

Turkkilaisen unelma oli perustaa tavallisten kebab-ravintoloiden lisäksi hieman parempi ravintola. Mies yritti alkuun perustaa paremmaksi ravintolaksi espanjalaistyylisen La Olivan ja sitten Iskender Barin. Näiden kahden ravintolan loputtua kannattamattomina, mies perusti menestykseksi osoittautuneen Lalon.

Ravintolan suosiota kuvastaa se, että arki-iltaisin se on täynnä ruokailijoita ja viikonloppuisin täytyy varata pöytä. Tarjolla on melko perinteistä ravintolaruokaa, pihvejä ja hampurilaisia. Asiakaspaikkoja on noin sata.

Lounasaikaan ravintola Lalon avokeittiössä ahertaa kuusi ihmistä. Ruokapaikan pöytien välissä vilisee tarjoilijoita, muun muassa Yavuzin vaimo ja tytär. Yksi miehen pojista pyörittää isän yhtä kebab-ravintolaa.

Kebabkeisari rikkoi riivatun kiinteistön kirouksen

Tummaa pintaa ja rouheaa kiveä. Tyylikkäässä, muttei liian hienossa ravintolassa pöydät on aseteltu väljästi. Ravintolan tilat on remontoitu moneen otteeseen. Kiinteistön voisi suorastaan uskoa olevan riivattu, koska niin moni ravintola on kokeillut siipiään samassa kiinteistössä huonolla menestyksellä.

Yavuzkin on yrittänyt tilassa kolmea eri ravintolaa.

– Minulla on ollut tässä tilassa ravintolat La Oliva, Iskender Bar ja nyt sitten Lalo. Minulta on mennyt todella paljon voimia ja rahaa tähän tilaan, huokaisee mies.

Ennen Laloa tiloissa toimi Yavuzin ravintola Iskender Bar. Se nimi ei toiminut. Moni ihminen mielsi, että nimestä päätellen paikassa tarjoillaan kebabia. Näin ei kuitenkaan ollut. Konsepti oli sama kuin nykyisellä Lalolla.

Ravintolan henkilökunta tajusi, että nimi pitäisi vaihtaa.

Uutta nimeä pohdittiin ystävien ja tuttavien kanssa kuukausikaupalla. Viimein hiiligrillin ääressä Yavuz keksi, että ravintolan nimi pitäisi olla Lalo.

– Lalo on suomalaisille helppo sana. Lisäksi tässä on vähän historiaakin. Lalo oli minun lempinimeni lapsena, koska en osannut kunnolla kaikkia äänteitä. Turkissa meidän kylässä lasta, joka ei osaa oikein puhua, kutsutaan laloksi, Fersent Yavuz kertoo nimen taustaa.

Hän soitti ravintolansa mainonnasta vastaavalle ihmiselle, että nyt uusi nimi on löytynyt.

– Kerroin, että uusi nimi on Lalo. Mainosmies huudahti mikset keksinyt tätä nimeä aiemmin! Lalo on hyvä nimi.

Menestyksen varjopuoli

Lalo ei ollut menestys vain mainosmiehen mielestä, vaan ihmiset löysivät paikan ja tulivat uudestaan.

Menestyksellä on kuitenkin varjopuolensa. Yavuzilla on viisi lasta. Vanhin lapsista on 19-vuotias ja nuorin 5-vuotias. Mies silmin nähden herkistyy ja silmäkulma vetistyy, kun hän kertoo, ettei näe pieniä lapsiaan tarpeeksi.

– Herätyskello soi kahdeksalta. Vien lapset päiväkotiin ja ennen yhdeksää olen ravintolassa. Illalla kun palaan puolenyön aikaan, niin lapset ovat jo nukkumassa. He menevät nukkumaan ennen yhdeksää.

Yavuzin turkkilainen vaimo, perheen äiti, työskentelee myös ravintolassa. Asiakkaat tulevat kehumaan vuolain sanoin yrittäjälle vaimon salaattipöytään tekemiä antimia. Tuntuu, että vakioasiakkaat tietävät kenen kädestä mikäkin ravintolan tarjottava on peräisin.

Iltapäivällä lounaan jälkeen perheen äiti lähtee hakemaan lapsia päiväkodista ja menee heidän kanssaan kotiin.

Kaiken ajan vievästä yrittäjyydestä huolimatta, yrittäjä intoutuu välillä puhumaan silmät innosta palaen intohimostaan. Työstä. Vastapuolella on levon ja vapaa-ajan puute.

– En ole ollut lomalla pitkään aikaan. Teen joka päivä töitä maanantaista sunnuntaihin.

Ravintola Lalo oli joulun aikaan kaksi päivää kiinni. Yrittäjä yritti ottaa loman levon kannalta.

– Mutta sitten yllättäen ystäväperhe tuli jouluaattona kylään. Se päiväkin kului keittiössä isolle porukalle kokaten, naurahtaa Yavuz.

Välillä on kulunut neljä vuotta, ettei ole ollut yhtään vapaapäivää. Toisaalta ravintoloitsija tunnustaa, ettei myöskään osaa lomailla.

– Mie rakastan töitä, huudahtaa mietä ja sietä puhuva Yavuz.

Yrittäjä tietää, että ravintoloiden suosio menee ja tulee. Omien sanojensa mukaan hän ei osaa säästää rahaa pahan päivän varalle. Jos rahaa tulee, hän investoi ne heti eteenpäin.

– Keittiölaitteet vaihdan kolmen, neljän vuoden välein uusiin, ettei niitä tarvitse alkaa korjata.

Kokkeja ei löydy – piti etsiä Belgiasta asti

Ravintoloitsija kertoo lepäävänsä ja syövänsä hyvin, että jaksaa tehdä töitä. Viime aikojen kiire töissä näkyy siinä, että uni on vähäistä ja levotonta.

Miksi mies ei sitten lepää, jos ravintolalla menee hyvin?

– Ei löydy hyviä työntekijöitä. Meillä on jatkuva pula hyvästä työvoimasta, kokeista ja tarjoilijoista. Ei ole kyse pelkästään meistä vaan koko Suomea vaivaa kokkipula.

Mies alkaa kertoa, kuinka hyvistä kokkivihjeistä maksetaan jopa löytöpalkkioita.

Viimeisempien palkattujen kokkien listalla on Belgiasta löytynyt serkku, joka häärii nyt belgialaisen keittiön sijaan Lappeenrannan keskustassa.

Miehen unelmointi jatkuu, vaikka miehen ravintolat onkin nyt ihmisten suosiossa. Työmäärää yrittäjä ei aio vähentää.

– Jos löydän hyvää henkilökuntaa, niin perustan uuden ravintolan, mies nauraa.

Lumikirkon seinät kohoavat nopeasti Lappeenrannassa, kun yli kymmenen miestä polkee lunta pitkän seinämuotin sisään. Kaksi traktoria tuo koko ajan muottiin lisää lunta.

Lumikirkko valmistuu aivan Lappeenrannan keskustan vieressä olevaan vanhan historialliseen Linnoitukseen. Tällä samalla paikalla on vuosisatoja sitten ollut kirkko, mutta korkealla paikalla se oli altis salamaniskuille. Siihen sen taru päättyikin, kun salama sytytti kirkon vuonna 1790. Uutta kirkkoa ei paikalle enää tuolloin rakennettu.

Nyt rakentuva lumikirkko on ikään kuin kunnianosoitus vanhalle kirkolle.

Työ alkaa

Kirkon rakentaminen alkaa lumen tiivistämisellä. Sitä varten on tehty vanerista pitkä muotti, johon lasketaan traktorin kauhasta lunta. Tämän jälkeen talkoolaiset polkevat muotissa olevan lumen jaloillaan tiiviiksi. Tällöin lumikiteiden sakarat ikään kuin tarttuvat toisiinsa kiinni, jolloin lumesta tulee hyvin kestävää.

– Kun lumi on poljettu tiiviiksi ja muotti on täynnä, nosturi nostaa muottia noin 50 senttimetriä ylospäin, kertoo kirkkoherra Juha Eklund.

Tiivistynyt lumi jää paikoilleen tasareunaiseksi seinäksi.

– Sen jälkeen alkaa tyhjän muotin täyttäminen ja lumen polkeminen aloitetaan uudelleen.

Lumikirkon seinien korkeudeksi tulee noin 2,8 metriä. Seinien päälle laitetaan kattotuolit ja niiden päälle peltikate. Lumikatto ei tulisi kauaa kestämään ja voisi olla vaarallinen.

– Jossain vaiheessa talvea sataa yleensä vettä. Se on pahin uhka lumikirkon rakenteille ja sen vuoksi katto tehdään pellistä, kertoo Eklund.

Rakentuu nopeasti

Talkoolaisilla on lumikirkon rakentamisesta tälle samalle paikalle jo kahdeksan vuoden kokemus. Sinä on aikana on hioiutunut tapa siitä, miten kirkko kannattaa tehdä. Esimerkiksi kahdella sivulla seinä on noin 60 senttimetriä paksu, kahdella muulla sivulla noin 10 senttimetriä ohuempi.

– Näin tammikuussa auringosta ei ole haittaa, mutta maaliskuussa se lämmittää ja sulattaa kirkon seiniä enemmän noilta kahdelta sivulta, siksi ne tehdään paksummiksi, sanoo kirkkoherra Eklund.

Puhdas pakkaslumi on seinien rakentamiseen parasta. Se on tasalaatuista, eikä siinä ole paakkuja. Lumi on peräisin muutaman kilometrin päästä Lappeenrannan Vanhalla kentällä olevalta luistelukentältä.

Talkooporukkana on reilut kymmenen miestä, joista osa on ollut rakentamassa lumikirkkoa joka kerta. Lumikirkon seinät saatiin tehtyä riittävän korkeiksi noin neljässä tunnissa.

Sen jälkeen aikaa kuluu vielä kirkon sisustamiseen. Sisälle rakentuu lumesta muun muassa iso alttari.

Kirkon ikkunat on tehty jäästä. Ne on valmistettu tarkasti erityisellä jääntekokoneella, jolloin jään sisään ei jää ilmakuplia eikä epäpuhtauksia.

Ikkunalla on korkeutta metri ja leveyttä puoli metriä. Muotissa jäästä tulee 25 senttimetriä paksu.

– Se on sahattu poikittain. Sahaaminen vie paksuudesta sentin eli yhden ikkunan paksuudeksi tulee 12 senttiä, kertoo jäätaiteilija Kimmo Frosti.

Joko joku vihitään lumikirkossa?

Lumikirkon eli Pyhän Laurin kirkon avajaisia vietetään sunnuntaina 13. tammikuuta kello 18. Kirkossa tullaan pitämään hartauksia kolmesti viikossa.

– Lumihiutalehartaudet kestävät noin 20 minuuttia keskiviikkoisin, torstaisin ja sunnuntaisin. On lumikirkossa joskus vietetty ehtoollistakin, sanoo kirkkoherra Juha Eklund.

Naimisiin Lappeenrannan lumikirkossa ei toistaiseksi ole menty, vaikka seurakunta on sitäkin vaihtoehtoa tarjonnut. Mikäli tänä talvena naimisiin tässä kirkossa haluaa mennä, niin kannattaa kuitenkin pitää kiirettä. Viimeistään maaliskuussa aurinko sulattaa kirkon käyttökelvottomaksi.

Saimaannorppa saattaa tänä vuonna selvitä pesinnästään ilman apukinoksia.

Lunta on tullut aiempiin vuosiin verrattuna paljon ja tuuli on pöllyttänyt sitä norpan pesäpaikkojen luo.

Norppapesäpartiot tutkivat viikonloppuna luonnonkinosten tarvetta Saimaan norppaluodoilla. Tilanne näyttää hyvältä, kertoo Norppa-aktiivi Harri Ekholm.

– Viitenä edellisenä talven olen ollut kolaamassa tuohon samaan paikkaan kinosta. Nyt työnsin kaverini Ossin suksisauvan kinoksen päältä ja se tapasi jään metriä alempana. Eli siinä on metrinen, hyvä luonnonkinos. Jos kaikkialla on tällaista, niin tänä vuonna ei tartte kolata, Ekholm arvelee.

Hän lisää, etteivät norppapesäpartiot päätä apukinoksista, vaan ne keräävät tiedot ja Metsähallitus Savonlinnassa tekee päätöksen.

Virallinen tieto norppien apukinosten tarpeesta saadaan Metsähallitukselta keskiviikkona.

Fazer kertoo harkitsevansa Oulun leipomon sulkemista ja toimintojen siirtämistä muihin leipomoihinsa. Fazer aloittaa yt-neuvottelut, jotka koskevat kaikkia Oulun leipomon 83 työntekijää. Oulun leipomon mahdollinen sulkeminen ajoittuisi syksyyn 2019.

Fazerin mukaan leipomon lakkauttamista Oulussa joudutaan harkitsemaan, koska pakatun leivän kulutus on vähentynyt. Fazer kertoo harkitsevansa Oulun leipomon toimintojen siirtämistä muihin leipomoihinsa.

Fazerin leipomot sijaitsevat Vantaalla, Lahdessa, Lappeenrannassa ja Oulussa. Lisäksi Fazerilla on 64 päivittäistavarakauppojen sisällä toimivaa myymäläleipomoa, joissa leipurit leipovat joka päivä. Fazer Leipomot työllistää Suomessa yhteensä noin 1600 henkilöä.

Kysymys inttirolexeista naurattaa Karjalan Prikaatin mediavarusmies Miikka Luotosta.

– Se on vähän sellainen meemi. Rolex on kallis kello, ja tämä nyt on tällainen ihan toisenlainen, Luotonen nauraa.

Inttirolexista puhuttaessa tarkoitetaan varusmiehen ranteessa roikkuvaa parinkymmenen euron arvoista kelloa. Inttirolex-kellot ovat nousseet ilmiöksi kasarmialueilla viimeisen viiden vuoden aikana. Luotonen kuvailee inttirolexia käytännölliseksi varusteeksi.

– Ainakin yli puolella varusmiehistä on kädessään inttirolex. Harva sitä todennäköisesti kotona pitää, mutta palvelusaikana se on kätevä, ja sen avulla pysyy aikataulussa. Itse hankin kellon, jossa on näytön valo. Pimeänä telttayönä inttirolexista näkee, milloin pitää herätä kipinävuoroon tai vartioon.

Termi inttirolex on armeijaslangia, ja se jää useimiten ainoastaan varusmiesten palvelusajan sisäpiirivitsiksi.

– Itse kuulin inttirolexista ensimmäisen kerran kaverilta. Uskon että kaveripiirissä tiedetään aika hyvin mitä inttirolexilla tarkoitetaan. En ole varma, että tietävätkö vanhempani mistä puhutaan, kun puhutaan inttirolexista, Luotonen sanoo.

Kellonaika ranteesta

Tammikuun alussa Kouvolan Vekaranjärvellä sijaitsevassa Karjalan Prikaatissa aloitti yli 2 000 uutta varusmiestä. Alokasajan kaksi ensimmäistä viikkoa ovat erityisen tarkasti aikataulutettuja.

Rannekello on varuskunta-aluella tärkeä kapistus, koska puhelinta voi palvelusaikana käyttää rajoitetusti. Palvelustehtävän aikana puhelin ei saa olla käytössä. Kellonaikaa ei siis voi tarkistaa kännykän näytöltä, vaan on turvauduttava rannekelloon. Puhelinta saa käyttää varusmiehille määritellyllä vapaa-ajalla.

Omaa kelloa varusmiehet eivät Puolustusvoimilta saa, vaan jokainen on sellaisen hankkinut ennen intin alkamista.

Tammikuussa palvelukseen astunut Karjalan Prikaatin alokas Noora Flekander kertoo, että inttirolexia on tullut katsottua ensimmäisinä armeijapäivinä erityisen tarkasti.

– Minulla on kello suihkussakin kädessä. Tärkeintä inttirolexissa on, että näkee kellon. Täällä on huomattavasti vähemmän vapaa-aikaa kuin siviilissä. Aina pitää olla kartalla, että millon lähdetään seuraavaan paikkaan. Koko ajan pitää seurata kelloa, Flekander kertoo.

Flekander mainitsee, että inttirolexilla ei ole tarkkaa määritelmää. Esimerkiksi tarkkaa hintahaitaria inttirolexille ei ole.

–Jokaisella voi olla omanlaisensa.

Aika kuluu, kun alkuun pääsee

Alokas Tuomas Nylund kertoo, että hänen inttirolexissaan on tavallisen kellotaulun lisäksi sekuntikello ja ajastin.

– Niiden avulla voi seurata ja treenata omaa nopeutta palvelustehtävissä.

Nylundille inttirolex on hänen ensimmäinen kellonsa. Aiemmin rannekelloa ei ole tarvinnut.

Nylundin digitaalinäytöllinen inttirolex on poikkeuksellinen yksilö. Kello nimittäin käy jo toista palvelusaikaansa.

–Tämä on isoveljeni vanha kello. Sain sen häneltä, kun aloitin armeijan.

Nylund kertoo, että palvelusaika on lähtenyt kulumaan intissä koko ajan sujuvammin.

– Kun on päässyt tähän päivärytmiin, niin aika menee nopeammin.

Entäs kuinka käy inttirolexille, kun palvelusaamut loppuvat?

– Ajattelin, että rikon sen, kun palvelusaika päättyy. Tai voisihan se olla hyvä muisto, mediavarusmies Miikka Luotonen sanoo ja naurahtaa.

–Varmaa on, että en tule käyttämään inttirolexia ranteessa enää palvelusajan jälkeen. Minulla on vapaa-ajallani toinen kello.

Saimaannorppa on saanut taivaalta runsaasti pesätarpeita tänä talvena. Siksi vapaaehtoiset voivat pitää tänä vuonna taukoa laajamittaisesta apukinosten kolaamisesta Saimaalla.

Apukinosten kolaamisen tarkoitus on ollut, että kaikilla alueilla olisi norpan pesintään sopivia kinoksia. Norppa aloittaa yleensä pesän teon heti, kun kinoksia on muodostunut riittävästi.

– Seuraamme vielä lumitilannetta. Yksittäisiä apukinoksia voidaan tehdä niille alueille, joille ei ole muodostunut luonnonkinoksia, kertoo suunnittelija Miina Auttila Metsähallituksesta.

Saimaan jäillä liikkumista vaikeuttaa heikko jäätilanne, sillä paikoitellen teräsjäätä on vain muutama senttimetri. Varsinkin eteläisellä Saimaalla jäätilanne on keskimääräistä heikompi. Jäälle on myös noussut monin paikoin vettä.

Jopa 300 kolaajaa ollut norpan apuna

Lumikinoksia ei ole moneen talveen kasaantunut Saimaalle riittävästi luonnonvoimien avulla. Apukinoksia tehtiin norpille ensimmäisen kerran vuonna 2014, minkä jälkeen niitä on heikkojen lumiolojen vuoksi kasattu vuosittain.

– Norppa pesii rantakinoksiin. Kinosta varten tarvitaan jäätä, lunta ja riittävän voimakasta tuulta, joka liikuttaa lunta niin, että se rantoihin kinostuu, sanoo suunnittelija Miina Auttila Metsähallituksesta.

Ihanteellisessa pesäkinoksessa on kerroksellisuutta, joka muodostuu lämpötilavaihtelujen avulla. Kinoksen pinnan tulisi olla kova, jotta pesän katto pysyy paikoillaan romahtamatta. Tänä vuonna olosuhteet ovat suosineet tällaisten kinosten syntyä.

– Saimaan rannoilla on nyt laajojakin patjamaisia kinoksia, joiden pinta on kovettunut, kertoo Auttila.

Vuosina 2014-2018 on tehty yhteensä hieman reilut 1 000 apukinosta, joihin on syntynyt 264 kuuttia. Runsaan 300 paikallisen vapaaehtoisen joukko on tehnyt tämän suojelutoimenpiteen toteuttamisen mahdolliseksi.

Norpan auttamiseksi vähälumisina talvina on myös kokeiltu esimerkiksi kelluvaa tekopesää. Lyhteistä koottuun järviruokopesään syntyi ensimmäinen kuutti keväällä 2017.

Norppakanta elpyy

Etenkin apukinokset ovat auttaneet saimaannorppakannan elvyttämisessä. Viime vuosina hieman yli puolet kuuteista on syntynyt ihmisten lumikolilla tekemiin apukinoksiin.

Saimaannorpan kannasta viime talvena tehdyn arvion mukaan viiksiniekkoja on Saimaalla 380–400.

– Viime vuonna norppakannan koosta oli vaikea saada luotettavaa tietoa, koska joillain alueilla pesintätilanne oli niin huono, kertoo ylitarkastaja Tero Sipilä Metsähallituksesta.