Verkossa leviää parhaillaan video, jossa muistisairas nainen kävelee läpi Helsingin keskustan yöpaidassaan. Nainen on näyttelijä, mutta hänen ympärillään olevat ihmiset eivät tätä tiedä. Hätkähdyttäväksi asetelman tekee se, että kukaan ei videossa naista pysäytä.
Tällä hetkellä Suomessa käymme kiihtyvää keskustelua maahanmuutosta ja Suomeen otettavien maahanmuuttajien sopivasta määrästä. Myös maamme rajojen ulkopuolelle maksettava kehitysapu on noussut tikun nokkaan. Yleinen argumentti on se, että miksi maksamme ulkomaille sen sijaan, että pitäisimme omistamme huolta.
Kunpa pitäisimmekin.
Olen videon jälkeen miettinyt, miten itse olisin naista auttanut. Olisinko keskeyttänyt arjessa juoksuni ja pysäyttänyt päivärytmini auttaakseni naista. Entä jos olisinkin jäänyt kiusalliseen tilanteeseen yksin ja mitä, jos hän olisikin ollut sekava juoppo lanttia pummaamassa.
Mitä sitten?
Silti pelkään pahoin, että olisin liittynyt passiivisiin sivustakatsojiin, jotka kertovat tilanteesta kotona. Sen jälkeen voikin keskittyä television katsomiseen sohvalta käsin.
Miellämmekö auttamisen kaupankäynniksi? Eli jos minä autan sinua, niin annan sinulle myös aikaani. Siksi minun täytyy saada vastineeksi jotain. Hyväksyntää? Tunnustusta?
Kuulostaako mahdottomalta?
Entä pelkäämmekö toisiamme? Kusen haju saattaa tarttua ja entä jos siltä saa vaikka C-hepatiitin? Kivakiva ja minä kun vain halusin auttaa? Emmekö tunne toisiamme tarpeeksi hyvin? Toi on pummi ja pummit vetävät aina turpaan. Miksi mä sitä auttaisin?
Vetävätkö ne aina turpaan? Koska olet viimeksi keskustellut laitapuolen kulkijan kanssa?
Minä en ole koskaan.
En edes silloin, kun samaan bussiin astui housuunsa kaikissa olomuodoissa ulostanut mies.
En kysynyt, että tarvitsetko apua. Sinä pakkasaamuna hän tarvitsi paikan lämmitellä ja kylmän yön jälkeen se oli sama bussi, millä itse menin päivän kiireisiini.
Edelleen mietin, mitä sille miehelle tapahtui sen bussimatkan jälkeen.
Minulla menee ihan hyvin.
Twitter: @VesaWinberg